Pro gradu tutkielmani on keskittynyt vuoden 1935 diplomaattiseen konferenssiin Stresan kaupungissa, pohjoisessa Italiassa ja seurannut miten tämä tapaaminen Yhdistyneen Kuningaskunnan, Ranskan ja Italian edustajien välillä muovasi sotien välisen Euroopan diplomaattisia suhteita. Tämän tapaamisen päämäärä oli muodostaa näiden valtioiden välinen yhteinen politiikka Saksaa vastaan, johtuen Saksan valtiollisen johdon päätöksestä perustaa Saksalle itsenäinen ilma-ase. Tämä päätös rikkoi vuoden 1919 Versaillesin rauhansopimusta ja aiheutti suurta huolta Euroopassa. Tutkimukseni päämäärä on ollut tarkastella kehitystä joka seurasi tätä ja tarkastella niitä toimia, mihin nämä kolme valtiota ryhtyi pyrkimyksessään vastustaa Saksan alueellista laajentumista ja konfrontaationalista politiikka jota se harjoitti naapurivaltioiden, pääsiassa Liettuan ja Puolan osalta näinä vuosina.
Pääasiallinen näkökanta tämän kehityksen puitteissa on, että 1935 Iso-Britannia, Ranska ja Italia olivat halukkaampia
haastamaan Saksaa sen aluevaatimusten osalta verrattuna kehitystä vuoden 1935 jälkeen, jolloin myöntyväisyyspolitiikka korvasi tämän halukkuuden haastaa Saksaa ja lieventää sen vaikutusvaltaa Euroopassa.
Pääasiallisena tutkimuksen metodina, olen tarkastellut monia sanomalehtilähteitä aiheesta kvalitatiivisen analyysin kautta, sekä rakentanut argumenttiani aiemman tutkimuksen pohjalle. Metodina tutkimuksessani, olen käyttänyt diskurssin ja toimittajien oman sosiaalisen toiminnan tarkastelua. Valitsin lähteikseni keskusta-vasemmistolaiset julkaistu, The Manchester Guardian ja maanpaossa toimiva Saksan Sosiaalidemokraattisen Puolueen sanomalehden, Neuer Vorwärtsin.
Näiden lähteiden kautta ja verraten niiden esittämää aikalaiskuvaa aiempaan tutkimukseen, esitän väitteen. Toteuttamani tutkimuksen valossa, Stersan sopimus ja sen allekirjoittaneen kolmen valtion pyrkimys toteuttaa yhtenäistä politiikkaa Saksan laajentumispyrkimyksiä vastaan oli yksi konkreettisimmista metodista estää sota Euroopassa ja sen epäonnistuminen loi tietä myöhemmälle myöntyväisyyspolitiikalle. Olen esittänyt tämän kehityksen niin kuin se ilmeni lähteissä, tarkastellen varhaisia toiveita politiikan onnistumisesta, jatkuen kohti kolmen valtion perusteellisia eroja jotka alkoivat repiä tätä yhteistä politiikkaa hajalle jo muutama kuukausi sen solmimisen jälkeen. Tätä seurasi Britannian ja Ranskan hallitusten viimeiset yritykset uudistaa tämä saksalaisvastainen rintama. Tutkimusestani voidaan nähdä, että ajautuminen myöntyväisyyspolitiikkaan ei ollut yhtäkkinen tai seurannut haluttomuutta haastaa Saksan Euroopan hegemoniaa. Sen sijaan esitän, että myöntyväisyys seurasi saksalaisvastaisen diplomatian epäonnistumista.
Tutkielmani pohjalta voidaan väittää, että sotien välinen Eurooppa ei vain seurannut Saksan kansallissosialistisen hallinnon aseistumista sivustakatsojana, vaan pyrki aktiivisesti haastamaan ja rajoittamaan Saksan vaikutusvallan leviämistä. Muutos myöntyväisyyspolitiikkaan esitetään myös brittiläis-saksalaisen laivastosopimuksen kautta, jossa yksi yhtenäisyyspolitiikkaan sidonnainen valta tunnusti yksipuolisesti Saksan oikeuden uudelleenaseistautumiseen.
...
The research of my thesis has been focused on the 1935 diplomatic conference at Stresa, in Northern Italy and observe how this meeting between the representatives of the United Kingdom, France and Italy shaped the diplomatic relations in interwar Europe. The goal of this meeting was to formulate a common policy against Germany in reaction to the founding of the German air force. This action, which reneged on the 1919 treaty of Versailles caused great worry in Europe. The aim of my research has been to examine developments that rose from this and examine what measures the tripartite powers adopted in opposition to the German aims of territorial expansion and confrontation with the neighbouring powers, mainly Lithuania and Poland in these early stages.
The paramount view presented in the context of these developments is, that in 1935 the Tripartite powers of the United Kingdom, France and Italy were much more willing to concretely challenge German aggression than after 1935 when the po
licy of appeasement replaced this willingness to both challenge and curtail German influence in concord with different associated powers.
As a method of research, I have examined multiple newspaper sources on the matter through qualitative analysis and further built my argument on the previously conducted research. As a method of research, I have employed methods of discourse analysis with the theory of social agency of the reporters in this. In addition, my choice of sources, The Manchester Guardian and the exiled German social-democratic newspaper, Neuer Vorwärts are chosen as the main sources in this.
In lieu of these sources, reflected with the previous research on the matter, I present an argument. In light of the research I have conducted, the tripartite powers and their attempts to maintain a policy of common action against Germany were one of the most concrete ways in which German expansionism was challenged before the world war and that it was its failure that gave way to appeasement.
I have presented the developments as they occurred, reflecting the early hopes of the success of the pact towards the foundational disagreements that had begun to tear the pact apart mere months after its formation. Accompanying this are presented the last attempts by the British and the French governments to reform this anti-German pact. From my research, it can be seen that the slide to appeasement was not sudden or found some unwillingness to challenge German plans for hegemony in Europe. Instead, the appeasement is presented as arising from the failure of the tripartite powers to uphold their policy of collaboration against Germany.
From my thesis, it can be interpreted that interwar Europe was not simply following the rise of the Nazi regime with bated breath, but actively sought to contain and even challenge the spread of Nazi influence in the European continent. Shift to appeasement is also present in the form of the Anglo-German naval agreement, in which Germany's right to rearm was officially recognised by one of the tripartite powers, the United Kingdom.
...
