Siirtokarjalaisuuden asema nuorten aikuisten identiteeteissä

Tutkielmassani tarkastelen karjalaisuuden asemaa nuorten identiteeteissä 2020-luvun alussa. Talvi- ja jatkosodan jälkeen Suomi luovutti Karjalan aluetta Neuvostoliitolle. Sen seurauksena 420 000 karjalaista siirtyi muualle Suomeen niiltä alueilta. Siirtokarjalaiset olivat etnisiä karjalaisia ja suomalaisia, jotka puhuivat karjalaa tai karjalan murretta, ja osa oli ortodoksisia kristittyjä. Heidän perinteensä, kielensä ja identiteettinsä heikkenivät, koska ortodoksiseen kirkkoon kuuluvat oudosti puhuvat siirtokarjalaiset siirtyivät historiallisesti luterilaisille, yleis- suomenkielisille alueille. Siirtokarjalainen kulttuuri on tärkeä osa Suomen historiaa ja kulttuuria, ja siksi haluan tutkia karjalaisuuden asemaa ja relevanssia siirtokarjalaisten lastenlasten elämässä. Tutkimuskysymykseni ovat, mitä siirtokarjalaisesta kulttuurista, kokemuksista ja muistoista on siirtynyt siirtokarjalaisten lastenlasten identiteetteihin nykypäivänä, ja miten Karjala ja karjalaisuus näkyvät siirtokarjalaisten lastenlasten tietoisuudessa. Tutkimukseni teoreettisessa viitekehyksessä käsittelen identiteettiä, karjalaisuutta, autenttisuutta, muistoja sekä perheiden historiaa Hechtin identiteetin viestintäteorian avulla. Tämä teoria sopii tutkimukseeni hyvin, sillä se mahdollistaa identiteettien tutkimisen vuorovaikutustilanteiden konteksteissa. Tutkimuksessani tarkastelen myös aiempia tutkimuksia, jotka liittyivät siirtokarjalaisiin sekä heidän lapsiinsa. Tutkimukseni aineistona on haastatteluja siirtokarjalaisten lastenlasten kanssa. Halusin kerätä tutkimustani varten siirtokarjalaisten lastenlasten havaintoja perheistään ja identiteetistään. Analyysinkeruumenetelmäni on teemahaastattelu. Haastattelin kolmea aikuista, joilla on vähintään yksi siirtokarjalainen isovanhempi. Analyysimenetelmäni on diskurssianalyysi, joka sopii tähän tutkimukseen, koska tutkin osallistujien puheetta vuorovaikutustilanteissa. Olen havainnut haastatteluista, että siirtokarjalaisuus näkyy erittäin heikosti siirtokarjalaisten lastenlasten identiteeteissä nykypäivänä. Osallistujat ja heidän perheensä eivät pidä itseään karjalaisina eivätkä puhu karjalan kieltä tai murretta, mutta Karjalaa koetaan suvun kotialueeksi kaukaisessa menneisyydessä. Toiseksi osallistujat mainitsivat, että karjalaiset ruoat ovat vielä osa heidän elämäänsä. Toinen keskeinen havainto oli, että kaikki osallistujat epäilivät omaa pätevyyttään osallistua tähän tutkimukseen. Lisäksi osallistujat kertoivat toiveistaan keskustella isovanhempiensa sekä muiden siirtokarjalaisten kanssa ja tutkia omia juuriaan enemmän. Päätulosteni mukaan siirtokarjalaisesta kulttuurista on siirtynyt ruokia ja käsitys siitä, että Karjala on heidän sukunsa kotialue. Lisäksi karjalaisuus näkyy perinteinä kaukaisesta menneisyydestä sekä suomalaisen kulttuurin substraattina siirtokarjalaisten lastenlasten tietoisuudessa. Tutkimustuloksistani voi päätellä, että siirtokarjalaisten kulttuuri näkyy enää heikosti nuorten aikuisten identiteeteissä, ja siksi Suomen opetus- ja kulttuuriministeriön tulisi allokoida resursseja tukea ja hyödyntää sekä siirtokarjalaisten perinteitä että karjalan kielen asemaa Suomessa.