Voice of the People or Raving of the Rabble? Petitions and Disputes on Political Representation in Britain, 1721–1776

Abstract

Representation has, in one form or another, been one of the cornerstones of organised societies throughout their history. It is also an extensively studied topic in the fields of political history, political science, and philosophy. Most studies have, however, approached the subject by focusing on intellectuals and philosophers, often emphasising sudden ruptures and paradigmatic changes. In order to understand representation from a pragmatic and less paradigmatic perspective, this thesis examines parliamentary representation in eighteenth-century Britain through petitions. It is based on 464 petitions submitted to parliament, members of parliament, and the Throne in 1721–1776; located and gathered through digital methods. It also scrutinises debates on petitions and petitioning in parliament and the press. The studied petitions demonstrate that rather than being defined by a clear-cut dichotomy between the free mandate and the imperative mandate of representation, the process of defining representation in Britain contained far more nuance. The thesis argues that most petitioners used implicit means to influence the petitioned, from representative claims to ideals and counter-ideals. Such means provided petitioners more leeway than the explicit forms of persuasion, enabling them to suggest that the petitioned ought to act as requested without explicitly demanding so. By focusing on the practical aspects of representation, the thesis argues that rather than being a fact, or something primarily defined through high-minded theories, representation was a constant process of negotiation between the representatives and those they represented.

Edustuksellisuus (representation) on kiistatta yksi länsimaisen poliittisen ajattelun kulmakivistä. Se on samalla myös yksi tutkituimmista historian, poliittisen historian, politiikantutkimuksen ja filosofian aiheista. Usein edustuksellisuutta on kuitenkin lähestytty pitkälti intellektuellien, filosofien ja muiden merkkihenkilöiden kautta. Huomio on usein keskittynyt historian murroskohtiin ja paradigman muutoksiin. Tämä väitöskirja sen sijaan lähestyy aihetta arkisemmasta, usein sivuutetusta näkökulmasta. Väitöskirjassani keskityn vetoomuksiin (petition) tarkoituksena ymmärtää edustuksellisuutta määrittävää kielellistä neuvotteluprosessia käytännön politiikan näkökulmasta. Tutkimus perustuu 464:ään parlamentille, Britannian parlamentin jäsenelle ja kuninkaalle lähetettyyn vetoomustekstiin. Vetoomuskorpuksen kokoamiseen on käytetty digitaalisia arkistoja ja työkaluja. Edellä mainittujen lisäksi väitöskirjassa tarkastellaan myös sitä, miten vetoamisesta puhuttiin parlamentissa, pamfleteissa ja lehdistössä. Tutkimusta varten koottu vetoomuskorpus osoittaa, ettei perinteisesti parlamentarismin kivijalaksi mielletyn vapaan mandaatin edustusteoria ollut niin ehdoton kuin on perinteisesti ajateltu. Vetoajat käyttivät sekä eksplisiittisiä että implisiittisiä keinoja haastaakseen edustajien riippumattomuutta. Käyttämällä implisiittisiä argumentteja vetoajat saattoivat haastaa parlamentin ja edustajien itsenäisyyden muodollisen nöyrästi; vetoajat kavensivat näiden poliittista liikkumatilaa ilman eksplisiittistä käskyttämistä. Keskittymällä edustuksellisuuden käytännöllisiin puoliin tutkimus osoittaa, ettei edustuksellisuutta määritelty suurten ajattelijoiden toimesta. Sitä määrittävä neuvotteluprosessi oli sen sijaan usein korostetun käytännöllinen.