Clashing over commemoration : the memory politics of Sandarmokh

Tämä pro gradu- tutkielma tarkastelee, millaista muistin politiikkaa nyky-Venäjällä toteutetaan suhteessa Stalinin ajan vainoihin ja toiseen maailmansotaan, ja kuinka nämä kaikki kietoutuvat yhteen Sandarmohin joukkohaudasta käytävässä keskustelussa. Sandarmoh on Karjalan tasavallassa Koillis-Venäjällä sijaitseva joukkohauta Stalinin poliittisissa vainoissa vuosina 1937–38 teloitetuille vangeille. Vuonna 2016 läheiset siteet valtioon omaava Venäjän sotahistoriallinen seura esitti teorian, että suomalaiset sotilaat olisivat haudanneet Sandarmohiin teloittamiaan neuvostovankeja jatkosodan aikana. Teoria ei saanut tukea useilta venäläisiltä ja suomalaisilta historioitsijoilta. Sandarmohin parissa vuosikymmeniä työskennelleet historioitsijat Juri Dmitriev ja Sergei Koltyrin kritisoivat sotahistoriallisen seuran tulkintaa ja joutuivat molemmat vangituiksi. Tällä nähtiin olevan poliittinen motiivi monien mielestä. Tutkimusaihetta lähestytään sosiaalisen konstruktionismin näkökulmasta, sillä muistin politiikka on tietoisen kehityksen tulosta. Tutkielmassa käydään läpi, miten muistin politiikka vaikuttaa valtiossa historiankirjoitukseen, politiikkaan, muistomerkkeihin sekä diskursseihin. Aineistona toimii Sandarmohista käytävä yhteiskunnallinen keskustelu venäjänkielisessä mediassa, ja sen tarkastelumetodina käytetään Michel Foucaultin diskurssianalyysia. Tällainen analyysi tarkastelee diskurssiin liittyviä sääntöjä, kuin myös sen ulkoisia ja sisäisiä prosesseja, sekä sitä kuka keskusteluun saa ja ei saa osallistua. Tutkielmasta käy ilmi, että Venäjällä nämä kaksi historiallisesti toisiaan lähellä olevaa ajanjaksoa ovat hyvin erilaisessa asemassa. Siinä missä Stalinin vainoja käsitellään vähän ja jopa vältellen, on toinen maailmansota yksi tärkeimpiä historiallisia tapahtumia, myös poliittisesti. Tämä käy ilmi historiankirjoituksesta, yhteiskunnallisesta keskustelusta ja muistomerkkien määrästä. Sandarmoh on viimeaikaisten tapahtumien kautta päätynyt paikaksi, missä nämä kaksi muistoa kohtaavat, ja sielläkin on nähtävissä toisen maailmansodan muistojen ensisijaisuus. Aihetta sivuava diskurssi on myös rajattua, sillä vain valtion historiankäsitystä myötäilevät historioitsijat saavat tilaa, kun taas kriittisiä äänenpainoja esittävät voidaan sulkea keskustelusta tai leimata muuten epäluotettaviksi. Dmitrievin ja Koltyrinin vangitsemiset toimivat äärimmäisinä esimerkkeinä siitä, miten keskustelusta voidaan sulkea ulos. Stalinin vainot ovat Venäjän valtiolle epämieluisa muisto, joten se halutaan korvata toisen maailmansodan muistolla.