Koronakriisi, informaatio ja resilienssipolitiikka

Abstract

Globaali koronaviruspandemia on vakavin poliittista päätöksentekoa kohdannut kriisi vuosikymmeniin. Nykypolitiikassa kriiseihin vastaamista ja niistä toipumista hahmotetaan usein resilienssin käsitteen avulla, joka viittaa kriisinsietokykyyn ja kriisiä seuraavaan mukautumisprosessiin. Tässä artikkelissa koronapandemian hoitoa Suomessa arvioidaan resilienssikirjallisuuden käsitteiden avulla. Muotoilemme ”kokonaisresilienssin” viitekehyksen, jota voidaan soveltaa kriisipolitiikan empiiriseen, analyyttiseen ja normatiiviseen arviointiin. Viitekehyksen avulla tarkastelemme Suomen hallituksen keväällä 2020 soveltaman kriisinhallintalinjan piirteitä ja painotuksia. Erityisesti kiinnitämme huomiota siihen, (1) painottuvatko kriisinhallintatoimissa uhkakuvaspesifit vastineet vai yleisen resilienssikyvyn kehittäminen, (2) asettuuko ajallinen painopiste yksinomaan akuutin kriisinsietokyvyn ajalle, vai ilmentävätkö toimet myös huolta pitkän aikavälin oppimisprosessista, ja (3) kuinka läpileikkaavaksi kriisin ilmentämä uudistumistarve mielletään. Tarkastelumme käsittelee Suomen politiikkalinjauksia yleisellä tasolla ja keskittyy erityisesti informaatiohallinnan, luottamuksen ja demokratian kysymyksiin. Analyysin perusteella toteamme, että koronakriisin hoidon ensimmäisten kuukausien aikana politiikkatoimet ovat keskittyneet vahvasti yhteiskunnan iskunkestävyyttä ilmentäviin piirteisin. Keskustelu yhteiskunnan sopeutumista ja mukautuvaa oppimista edesauttavista sopeutuvan resilienssi piirteistä on toistaiseksi ollut vähäistä.