Olympialiikkeen kriisi(t) ja muodonmuutos 1970-luvulla

1970-luvulla olympialiike ajautui kriisiin, jossa se joutui määrittelemään toimintansa ehdot uudelleen. Toisen maailmansodan jälkeinen voimakas talouskehitys, kulutusyhteiskunnan nopea kasvu, teknologinen muutos sekä näiden johdannaisena seurannut urheilun voimakas kaupallistuminen, ammatillistuminen ja viihteellistyminen haastoivat Pierre de Coubertinin luoman ”olympismin” ideaalin. Luonteeltaan 1970-luvun kriisi oli sekä materiaalinen että ideologinen, jonka hallintaa ei helpottanut se, että Kansainvälisen olympiakomitean (KOK) ydinryhmä liikkeen puheenjohtajan Avery Brundagen johdolla oli pitänyt sitkeästi kiinni 1800- ja 1900-lukujen vaihteen olympismista samalla ummistaen silmänsä ympäröivän maailman muutoksilta. Näin ollen kriisi oli myös urheilujohtajuuden kriisi. Tässä artikkelissa tarkastelen olympialiikkeen kriisin luonnetta osittain materiaalisista, mutta erityisesti diskursiivisista lähtökohdista käsin. Kriisin keskeiset tarkastelupisteet ovat seuraavat: i) amatööriyden ihanteesta käyty taistelu, joka johti merkittävään olympiaideologian muutokseen 1970-luvulla; ii) edelliseen linkitettynä taistelu ja sopeutuminen urheilun kaupallisuuteen sekä iii) kysymys ”gigantismista”, jolla viitattiin muun muassa olympiakisojen nopeaan kasvuun ja isäntäkaupunkien taloudellisiin ongelmiin. Kriisin ratkaisu oli liikkeen muodonmuutos, johon sisältyi amatööri-ihanteesta luopuminen ja kaupallisuuden hyväksyminen osaksi olympiatoimintaa, toisin sanoen siis liikkeen tuominen oman aikansa kulttuuria ja yhteiskuntaa vastaavaksi. ”Postmodernin” olympialiikkeen synnyn voi ajoittaa juuri näihin kriiseihin, jonka seuraukset näkyvät edelleen tänään, jolloin erityisesti kriittisessä olympiakirjallisuudessa puhutaan ”olympialiikkeen” sijasta ”olympiateollisuudesta” tai ”olympiasirkuksesta”. Artikkelin ensisijaisena lähdeaineistona on olympialiikkeen oma tiedotuslehti Olympic Review sekä 1970- ja 80-lukujen olympiakongressien ja vuosikokousten keskustelut.