Mekaanisen diagnostisointi ja terapia -menetelmän vaikutus liikkumisen pelon kokemiseen iskiasoireyhtymässä

Iskiasoireyhtymäpotilaiden yleisenä hoitosuosituksena pidetään ohjeistusta pysyä normaalisti aktiivisena. Liikkumisen pelolla on todettu yhteys heikkoon kuntoutumisennusteeseen iskiaspotilailla. Lisäksi liikkumisen pelkoa kokevilla on todettu esiintyvän muun muassa enemmän toimintakyvyn rajoitteita, kipua, katastrofisia ajatuksia ja masennusoireita kuin iskiaspotilailla, joilla ei esiinny liikkumisen pelkoa. Tämän tutkielman tarkoituksena oli arvioida Mekaanisen diagnostisointi ja terapia (MDT) -menetelmän vaikutusta liikkumisen pelon kokemiseen iskiaspotilailla verrattuna ohjeistukseen pysyä normaalisti aktiivisena. Lisäksi tutkielmassa tarkasteltiin liikkumisen pelkoa selittäviä tekijöitä. Tutkimukseen satunnaistettiin 136 tutkittavaa, joilla iskiasvaiva oli kestänyt vähintään kuusi viikkoa. Analyysissä oli mukana 56 % (n=37) interventioryhmäläisistä ja 44 % (n=31) kontrolliryhmäläisistä. Interventioryhmäläiset osallistuivat maksimissaan seitsemän kertaa (ka 6,4, kh 1,4) ohjattuun MDT -hoitoon. Sekä interventioryhmäläisille että kontrolliryhmäläisille annettiin tietoa iskiaskivusta ja sen hyvästä paranemisennusteesta. Liikkumisen pelkoa arvioitiin alkututkimuksen ja 3 kk seurannan yhteydessä Tampa scale for kinesiophobia (TSK) -kyselylomakkeella (17-68 p) sisältäen TSK-AA (activity avoidance) liikuntaan liittyvien uskomusten osion (8-32 p) ja TSK-SF (somatic focus) somaattisen osion (5-20 p). Intervention vaikuttavuutta arvioitiin lisäksi toimintakyvyn (Oswestryn toimintakykyindeksi) ja kivun (Visual analogue scale -kipujana) suhteen. Ryhmien välistä eroa testattiin parittomien otosten t-testillä ja liikkumisen pelon muutosta selittäviä tekijöitä selvitettiin lineaarisella regressioanalyysillä. Ryhmien välillä ei esiintynyt tilastollisesti merkitsevää eroa liikkumisen pelon, toimintakyvyn tai kivun muutoksessa 3 kk seurannan aikana. TSK kokonaispisteet olivat alkutilanteessa MDT -ryhmällä 34,7 (7,1) ja kontrolliryhmällä 35,2 (7,5). TSK kokonaispisteet vähenivät vain MDT -ryhmällä tilastollisesti merkitsevästi (-3,5 p, p=0,01) ja erityisesti TSK-AA osiossa (-1,9 p, p=0,01). Kontrolliryhmällä muutos (-2,4, p=0,14) oli merkitsevä vain TSK-SF osiossa (-1,3, p=0,03). Liikkumisen pelon muutosta selittivät eniten toimintakyvyn koheneminen (β=0,48, p<0,01) ja miessukupuoli (β=-0,26, p=0,02), joiden selitysaste oli 27,3 % (p<0,001). Kolmen kuukauden lyhytaikaisessa seurannassa MDT -hoito ei tuonut lisähyötyä verrattuna pelkkään ohjeistukseen pysyä aktiivisena tutkittaessa liikkumisen pelon muutosta iskiaspotilailla. Kummassakin ryhmässä liikkumisen pelkoa kokevien iskiaspotilaiden määrä väheni, kipu aleni ja toimintakyky koheni, joten iskiaspotilaille annettavaa ohjeistusta ja neuvontaa voidaan suositella. Alkutilanteessa liikkumisen pelon kokeminen oli melko yleistä ja liikkumisen pelon kartoittaminen olisikin tärkeää sisällyttää osaksi iskiaspotilaiden ohjausta. MDT:n vaikuttavuudesta iskiaspotilaiden kuntoutuksessa tarvitaan lisätutkimusta myös pitempikestoisemmalla seuranta-ajalla. Asiasanat: Iskiasoireyhtymä, Mekaaninen diagnostisointi ja terapia, McKenzie menetelmä, liikkumisen pelko, kinesiofobia.