Suomalaisen kasvatustieteen omaa historiakäsitystä sävyttää usein raskas huoli. Vaikka kasvatustiede on toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä onnistunut saavuttamaan vakaan aseman soveltavana tieteenalana, sen on samalla nähty kadottaneen näköpiiristään sivistystä ja hyvää elämää koskevat kysymykset. Tämän tuloksena se on tuottanut kulttuurisista ja historiallisista viitekehyksistä vieraantunutta tietoa kasvusta ja oppimisesta. Tällä on katsottu olevan seurauksia, jotka ulottuvat uhkakuvina myös nykypäivään.
Näistä huolenaiheista käsin tutkimuksessa tarkastellaan suomalaisen kasvatuksen tutkimuksen vaiheita 1900-luvun alusta 1970-luvulle. Tarkastelu kohdistetaan erityisesti niihin kehityskulkuihin, jotka ovat muodostuneet merkittäviksi niin nykypäivänä tunnettujen tutkimusmenetelmien ja käsitteiden kuin niihin pohjaavien opetus- ja kasvatuskäytänteiden kannalta. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimii foucault’lainen kriittinen historiankirjoitus. Sen mukaisesti tut
kimuksessa kiinnitetään huomiota kasvatustieteellisen tiedon muotoutumiseen historiallisten ja yhteiskunnallisten tekijöiden ehdollistamana. Tutkimuksen aineistona toimivat kasvatustieteelliset artikkelit, tutkimusraportit ja oppikirjat. Aineiston analyysin menetelmänä on käytetty foucault’laista diskurssianalyysiä, jossa diskursiivinen muodostelma ymmärretään laajassa yhteiskunnallisessa viitekehyksessä muotoutuvaksi puhetapojen ja käytänteiden säännönmukaiseksi kokonaisuudeksi.
Tutkimus jäsentyy kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa rekonstruoidaan suomalaisen kasvatustieteen diskursiivisen muodostelman ääriviivat tarkastellen erityisesti sellaisia diskursiivisia muotoja, joissa määritellään toisaalta kasvatustieteellisen tiedontuotannon objektiivisuuden ennakkoehtoja, sekä toisaalta kasvatustieteellisen tiedon suhdetta kansanopetuksen käytäntöihin.
Toinen osa koostuu kolmesta suppeammin rajatusta tapaustutkimuksesta. Ensimmäisessä tarkastelen suomalaisen oppimisen diskurssin kehittymistä vuosisadan alun kokeellisesta kasvatustieteestä 1960- ja 1970-lukujen ohjelmoidun opetuksen ja tavoiteoppimisen teorioihin. Toisessa tapaustutkimuksessa analysoin koululuokassa tapahtuvan vuorovaikutuksen ja luokan sosiaalisten rakenteiden analytiikan muotoutumista Matti Koskenniemen varhaisista 1930-luvun tutkimuksista 1960-luvun lopulla käynnistyneeseen laajamittaiseen DPA Helsinki - tutkimushankkeeseen. Kolmanneksi tarkastelen kasvatustieteellisessä tutkimuksessa käytettyjen tilastollisten menetelmien kehittymistä vuosisadan alun älykkyystutkimuksista toisen maailmansodan jälkeisiä koulusaavutuksia, kasvatusasenteita ja opettajan tehokkuutta koskeviin tutkimuksiin.
Kaikissa kolmessa tapaustutkimuksessa ilmenee eri tavoin se, miten kasvatustieteellinen tutkimus määrittelee kansanopetuksen ilmiöitä koskevan objektiivisen tiedon ehtoja. Samalla niissä pyritään osoittamaan, millä tavoin opetuksen käytänteitä voitaisiin uudistaa tiedeperustaisiksi ja oppilaiden yksilöllisiä potentiaaleja ja rajoituksia paremmin huomioiviksi. Foucault’lainen kasvatustieteen historian analyysi avaa teoreettisia näkökulmia kasvatustieteellisen tutkimuksen ja sen soveltamisen välisiin rajapintoihin. Se tuo esiin piirteitä, jotka nykyiset kasvatustieteen kritiikit jättävät usein paljastamatta. Kasvatustiede ei näyttäydy pelkästään valtiollisen koulutusjärjestelmän intressejä passiivisesti palvelevana ja ihmisen käyttäytymistä mekanistisesti selittävänä tiedontuotantona, vaan sen osoitetaan kytkeytyvän hallinnan mekanismeihin paljon hienovaraisimmin sitein. Kaikista kulttuurisista viitekehyksistä vieraantumisen sijaan kasvatustieteellinen tutkimus luo aktiivisesti uusia tiedontuotannon ja hallinnan alueita, muokaten koulutuksen maailmaa – opetuksen, arvioinnin ja opetussuunnittelun käytäntöjä – empiiriselle havainnoinnille ja mittaamiselle otolliseksi.
...
