Ilmastokokousten aikainen ilmastonmuutoskeskustelu Helsingin Sanomissa oikeuttamisteorian näkökulmasta

Tutkielman tarkoitus on selvittää, millaisia oikeutuksia vaateille, eli poliittisessa keskustelussa esitetyille strategisille vaatimuksille, esitetään ilmastonmuutoskeskustelussa sekä millä tavoin eri toimijat perustelevat näkemyksiään. Tutkimuksen aineisto koostuu Helsingin Sanomista vuoden 1997 Kioton, vuoden 2009 Kööpenhaminan ja vuoden 2013 Varsovan ilmastokokousten ajalta kerätyistä ilmastonmuutosta käsittelevistä lehtijutuista. Analysoin aineistoa Luc Boltanskin ja Laurent Thévenotin kehittämän oikeuttamisteorian näkökulmasta. Teorian mukaan kiistakysymyksiä pyritään ratkaisemaan vetoamalla johonkin yleiseen periaatteeseen tai arvoon. Tutkimusmenetelmänä on sovellettu versio julkisen oikeuttamisen analyysistä, jossa hyödynnän oikeutusten lisäksi puhuja- ja tematiikkamuuttujia. Jäsennän tulokset kolmeen osaan. Ensiksi teen kvantitatiivisen yleiskatsauksen oikeutusten käyttömääristä. Toiseksi esittelen tarkemmassa kvalitatiivisessa analyysissä, millä tavalla oikeutuksia käytetään kussakin tutkimusprosessin aikana valikoituneessa tematiikassa eli kiistakysymyksessä, jotka ovat ilmastokokousten järkevyys ratkaisuvaihtoehtona, maiden välinen vastuunjako, päästökaupan tehokkuus sekä suhtautuminen vihreään teknologiaan osaratkaisuna ilmasto-ongelmaan. Lopuksi tutkin ristiintaulukoimalla, millaisia mahdollisia eroja eri puhujien väliltä löytyy. Ilmastonmuutoskeskustelussa eniten käytetyt oikeutukset ovat ekologian, teollisuuden ja markkinoiden maailman oikeutuksia sekä kansalaisuuden maailmaan sisältyviä demokratia- ja oikeudenmukaisuusoikeutuksia. Oikeuttamisteoriaan sisältyviä arvoja ei juurikaan kritisoitu. Ilmastokokouksia pidetään tärkeinä niiden haasteista huolimatta. Kehitysmaiden nähdään olevan vähemmän vastuussa kuin teollisuusmaiden, mutta niitäkin pidetään vastuullisina. Päästökauppaa kannatetaan periaatteellisesti, mutta sen toimivuus käytännössä kyseenalaistetaan. Suhtautuminen vihreään teknologiaan on hyvin positiivista. Kansalaisoikeutukset ovat journalistien ja hallitusten suosiossa, tehokkuusajattelu asiantuntijoiden suosiossa, kun taas kansalaisjärjestöt käyttävät suhteessa muita enemmän ekologian maailman oikeutuksia ja vähemmän markkinaoikeutuksia. Koska teollisuuden, ekologian ja markkinoiden oikeutukset ovat yleisiä ja oikeutusten kritiikki on suhteellisen harvinaista, tulkitsen tulosten ilmentävän yhteiskunnassamme hallitsevaa ekologisen modernisaation ympäristöpoliittista paradigmaa, jossa uskotaan ympäristöongelmien ratkaisumahdollisuuteen nykyisten taloudellisten, sosiaalisten ja poliittisten instituutioiden puitteissa.