Lantionpohja synnytyksen jälkeen : virtsankarkailun esiintyvyys ja riskitekijät sekä lantionpohjan lihasharjoitteiden ohjaus ja omatoiminen toteuttaminen

Abstract

Raskaus ja synnytys altistavat lantionpohjan toimintahäiriöille. Raskauden aikana virtsankarkailua esiintyy jopa yli 60 % naisista ja ensimmäisen kolmen kuukauden kuluessa synnytyksestä kolmasosalla. Lantionpohjan lihasten harjoittaminen on ensisijainen, vaikuttavaksi todettu virtsankarkailun ehkäisy- ja hoitomuoto. Käypähoitosuosituksen mukaan sen pitäisikin olla osa normaalia raskauden aikaista ja synnytyksen jälkeistä neuvolatoimintaa. Erityisesti suurimmassa toimintahäiriöiden riskissä olevat naiset voisivat hyötyä harjoittelusta. Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitettiin synnytyksen jälkeisen virtsankarkailun esiintyvyyttä ja riskitekijöitä sekä saatua lantionpohjan lihasharjoitteiden ohjausta ja harjoitteiden omatoimista toteuttamista. Riskitekijöitä lukuun ottamatta tuloksia verrattiin vastaaviin raskauden aikaisiin tuloksiin.

Kaksivaiheinen kyselytutkimus toteutettiin vuosina 2012–2014 Keski-Suomen sairaanhoitopiirin (KSSHP) alueella synnyttäneille naisille (N = 547). Kyselytutkimus oli osa laajempaa tutkimus- ja kehittämishanketta (GRAPE). Ensimmäisen vaiheen kyselyyn vastattiin raskauden keskivaiheessa (keskimäärin raskausviikolla 22±2) ja toisen vaiheen kyselyyn kolme kuukautta synnytyksen jälkeen. Tutkittavat olivat iältään keskimäärin 30±5 vuotta ja ensisynnyttäjien osuus oli 41 %. Kyselyillä selvitettiin raskauden aikaisten ja synnytyksen jälkeisten lantionpohjan toimintahäiriöiden esiintymistä, saatua lantionpohjan lihasharjoitteiden ohjausta ja ohjauksen sisältöä sekä omatoimisten harjoitteiden toteuttamista ja harjoittelun sisältöä. Lisäksi kartoitettiin tutkittavien fyysistä aktiivisuutta.

Tulokset osoittivat virtsankarkailua esiintyvän 56 %:lla raskauden aikana ja 16 %:lla synnytyksen jälkeen (Kappa 0.175, p<.001). Synnytyksen jälkeisistä tapauksista 85 %:lla oireilu oli alkanut jo raskauden aikana. Äidin korkeampi ikä (OR 1,09; 95 % LV 1,02–1,16) ja suurempi synnytyksen jälkeinen BMI (OR 1,08; 95 % LV 1,01–1,14) nostivat virtsankarkailun riskiä. Sektio toimi suojaavana tekijänä alatiesynnytykseen verrattuna (OR 0,39; 95 % LV 0,18–0,86). Synnytyksen jälkeen 57 % ja raskauden keskivaiheeseen mennessä 33 % sai lantionpohjan lihasharjoitteiden ohjausta (Kappa 0.046, p=.226). Lähes joka kolmas jäi ilman ohjausta. Virtsankarkailuoireilla ei ollut yhteyttä synnytyksen jälkeen saatuun ohjaukseen (p≥.05). Säännöllisiä omatoimisia harjoitteita toteutti synnytyksen jälkeen 43 % ja raskauden keskivaiheeseen mennessä 33 % (Kappa 0.444, p<.001). Lähes joka toinen jätti säännölliset harjoitteet tekemättä. Sekä heti (p<.001) että kolme kuukautta (p=.035) synnytyksen jälkeen esiintynyt virtsankarkailu ja saatu ohjaus (p=.018) olivat yhteydessä säännöllisesti toteutettuun harjoitteluun.

Tehokkaampaan ja systemaattisempaan lantionpohjan lihasharjoitteiden ohjaukseen tulisi panostaa toimintahäiriöiden ennaltaehkäisemiseksi ja hoitamiseksi. Terveydenhuollon ammattilaisten lisäkoulutus voisi olla tarpeen, jotta voitaisiin parantaa suurimmassa virtsankarkailun riskissä olevien naisten tunnistamista, ja kehittää kattava ohjauksen hoitopolku.

Pregnancy and childbirth expose women to pelvic floor dysfunctions (PFDs). Over 60 % of women during pregnancy and one third within three months after childbirth have urinary incontinence (UI). Pelvic floor muscle training (PFMT) is considered the primary, effective way to prevent and treat UI. According to Finnish Current Care Guidelines, PFMT should be a part of routine care given in maternity clinic during pregnancy and after childbirth. Especially women who are at a major risk for PFD could benefit from PFMT. The aim of this master’s thesis was to study the prevalence and risk factors of UI after childbirth. Also received PFMT guidance and self-administered PFMT were explored. Apart from risk factors, results were compared to corresponding results from pregnancy.

Double-phased survey was conducted to women who gave birth at the area of Central Finland Hospital District between 2012–2014 (N = 547). The survey was a part of broader study and development project (GRAPE). The first phase questionnaire was answered in midpregnancy (the mean gestational age 22±2 weeks) and the second phase questionnaire three months after childbirth. The mean age of the participants was 30±5 years and the proportion of nulliparous women was 41 %. The questionnaires captured PFDs, received PFMT guid-ance and self-administered PFMT during pregnancy and after childbirth. Additionally, physical activity of the participants was studied.

The results showed that 56 % of the women during pregnancy and 16 % after childbirth had UI (Kappa 0.175, p<.001). Eighty-five percent of the women who had UI after childbirth had symptoms already during pregnancy. The higher maternal age (OR 1,09; 95 % CI 1,02–1,16) and BMI after childbirth (OR 1,08; 95 % CI 1,01–1,14) were identified as risk factors of UI. Caesarean section was found to protect against UI compared to vaginal delivery (OR 0,39; 95 % CI 0,18–0,86). After childbirth 57 % and by midpregnancy 33 % of the women received PFMT guidance (Kappa 0.046, p=.226). Almost one third of the women did not receive any guidance. UI symptoms were not in relation to received PFMT guidance after childbirth (p≥.05). After childbirth 43 % and by midpregnancy 33 % of the women per-formed regular PFMT (Kappa 0.444, p<.001) but almost every other did not. UI both immediately (p<.001) and three months (p=.035) after childbirth and received PFMT guidance (p=.018) were in relation to regularly performed PFMT.

In the future, attention should be paid to more efficient and more systematic PFMT guidance so that PFDs could be prevented and treated more properly. Targeted education to health care professionals could be useful in order to improve the identification of women who are at a major risk for UI, and to develop a comprehensive path for PFMT guidance.