Making experts-by-experience : governmental ethnography of participatory initiatives in Finnish social welfare organisations

Abstract

This dissertation analyses expertise-by-experience in Finnish social welfare organisations as part of the participatory practices presented as new democracy. It employs a governmental ethnographic method to investigate how a person with difficult experiences is made into ‘an expert of one’s own life’ and how the subjectivity thus created is connected to different possibilities and rationales of participation. It asks: 1. What characterises the subjectivities created in the initiatives? 2. How (through which practices) are the participants constructed as experts? In this summary article the democratic quality of expert-making practices is interpreted through a critical democratic lens by inquiring: 3. How do the practices identified sustain or, conversely, undermine democracy? Conceptually, the research builds on a Foucauldian vocabulary by connecting processes of subjectivation with knowledge-claims as undergirding practices of governing. The data consist of ethnographic material produced in a civil society organisation, of themed interviews with experts-by-experience and practitioners from seven projects in Finnish social welfare organisations and of policy-documents delineating the concept and its related practices. The research argues that the initiatives studied primarily seek to construct collaborative and consensus-seeking participants. This is achieved by defining ‘expertise’ as the ability to present neutral and objective knowledge over specific issues despite one’s personal experiences. Participation is constructed as a distinctly a-political activity based on objectified knowledge. Collective advocacy, emotions and opinionated inputs are deemed unfitting. This configuration of expertise as a pre-requirement for the right to participate establishes epistemic thresholds for participation, making it possible to choose participants according to the projects’ predefined objectives. This is a cause for concern for democracy. Nonetheless, the research also suggests that the emphasis on expertise also renders the concept available for contestations and critique. The participants’ and practitioners’ attempts to destabilise the technocratic expert-construction illuminate the existing boundaries of expertise and serve to politicise the boundaries of inclusion in participatory governance. Still, the acts of resistance do not contest participatory governance’s underlying premise of joint knowledge production, which reaffirms that the value of participation lies in its epistemic contributions to decision-making.

Tutkimuksessa analysoin kokemusasiantuntijuutta suomalaisissa sosiaalialan organisaatioissa. Käsittelen ilmiötä osallistavana käytäntönä, joka esitetään osaksi uudenlaista demokratiaa. Tarkastelen, kuinka vaikeita elämänkokemuksia läpikäynyt ihminen muokataan ‘oman elämänsä asiantuntijaksi’, ja kuinka näin tuotettu subjektiviteetti yhdistyy erilaisiin tapoihin hahmottaa ja perutella osallistuminen. Tutkimusotteenani on hallinnallisuusetnografia, ja tutkimuskysymyksinä 1. Millaisia subjekti- viteetteja kokemusasiantuntijuushankkeissa tuotetaan? 2. Millaisten toimintatapojen avulla osallistujista tuotetaan asiantuntijoita? Yhteenvetoartikkelissa tulkitsen asiantuntijaksi tekemisen käytäntöjä kriittisen demokratiatutkimuksen näkökulmasta ja kysyn 3. Miten havaitut toimintatavat tukevat tai vastaavasti haastavat demokratiaa? Tutkimus nojaa käsitteellisesti Foucault’laiseen sanastoon, joka yhdistää subjektivisaatioprosessit hallitsemiskäytäntöjen taustalla oleviin tietokäsityksiin. Tutkimuksen aineisto koostuu järjestön kokemusasiantuntijuushankkeessa tuotetusta etnografisesta aineistosta, seitsemän hankkeen kokemusasiantuntijoiden ja työntekijöiden teemahaastatteluista sekä kokemusasiantuntijuuskäsitettä ja siihen liittyviä toimintatapoja käsittelevistä politiikkadokumenteista. Väitän, että tutkituissa hankkeissa pyritään ensisijaisesti tuottamaan kokemusasiantuntijoista konsensushakuisia yhteistyökumppaneita. Tämä saavutetaan määrittelemällä ‘asiantuntijuus’ kykynä tuottaa neutraalia ja puolueetonta tietoa omista henkilökohtaisista kokemuksista huolimatta. Osallistuminen hahmotellaan näin epäpoliittiseksi, objektiiviseen tietoon perustuvaksi toiminnaksi. Kollektiivinen asianajo, tunteet tai vahvat mielipiteenilmaisut esitetään epäsopivina asiantuntijan roolille. Asiantuntijuuden hahmottaminen osallistumisoikeuden edellytykseksi tuottaa episteemisiä kynnyksiä osallistumiseen, ja tekee mahdolliseksi valikoida osallistujia hankkeiden ennalta määriteltyjen tavoitteiden mukaisesti. Tämä on demokratian näkökulmasta ongelmallista. Esitän kuitenkin, että asiantuntijuuteen nojaaminen avaa myös mahdollisuuksia käsitteen haastamiselle. Osallistujien ja työntekijöiden yritykset horjuttaa teknokraattista asiantuntijakäsitystä tekevät asiantuntijuuden tämänhetkiset rajat näkyviksi, ja näin politisoivat osallistumismahdollisuuksien reunaehdot. Nämä vastarinnan käytännöt eivät kuitenkaan haasta osallistavan hallinnan perusolettamusta yhteisestä tiedontuotannosta. Tämä vahvistaa tulkintaa, että kokemusasiantuntijoiden osallistumisen arvo nähdään sen tuottamina tietosyötteinä päätöksentekoon.