Tämä tutkielma keskittyy musiikinteorian osa-alueeseen, jossa huomion kohteina ovat sävelasteikot. Pääasiallisin tehtävä on ollut tarkastella metateoreettisella tasolla, mitä tarkoittaa systemaattinen päättely asteikkoteoriassa ja mitä on systemaattinen asteikkoteoria. Metateoreettisen tarkastelun tueksi asteikkoteorian kysymyksiä on lähestytty myös kahdella tutkimuksellisella sovellusalueella. Ensimmäisessä sovellusalueessa on tutkittu, minkälaisia niin sanottua sointu/asteikko-teoriaa koskevia systeemejä on esitetty aineistoksi valituissa jazzmusiikin oppikirjoissa sekä minkälaisia asteikkojen ja moodien hierarkioita tai muita erityispiirteitä niistä voidaan löytää. Toisessa sovellusalueessa on määritelty seitsensävelisten moodien sonansseja eli niiden konsonoivuutta tai dissonoivuutta sekä pyritty selvittämään, mihin järjestykseen neljän yleisimmän heptatonisen lähdeasteikon eli kanta-asteikon moodit asettuvat niiden perussävelsuhteisten intervallien suhteellisten sonanssiarvojen p
erusteella. Tutkimuksissa on käytetty laadullisia, määrällisiä ja introspektiivisia menetelmiä. Jazzmusiikin oppikirjojen tarkastelussa metodeiksi on valittu sisällönanalyysi ja -erittely sekä introspektiiviset kuulovaikutelmat sointujen vertailussa. Moodien sonanssien määrittely on ollut metatutkimusta, jossa on hyödynnetty neljän tunnetun psykoakustisen tutkimuksen tuloksia, jotka koskevat harmonisten intervallien konsonanssia ja dissonanssia. Näiden tutkimustulosten pohjalta on rakennettu moodien sonanssigeneraattori, jolla on laskettu otokseen valittujen 28 moodin suhteelliset sonanssiarvot modaalisen hierarkian muodostamista varten. Jazzmusiikin oppikirjoissa lähtökohtana on ollut joko lyydinen tai jooninen tai luokittelu epäsymmetrisiin ja symmetrisiin harmonisiin systeemeihin. Asteikkoja on sijoitettu hierarkkisesti lyydisen ja kromaattisen asteikon väliin sekä eroteltu vertikaalisiin ja horisontaalisiin tilanteisiin. Moodien sävyhierarkioita on selitetty tetrakordien, puolisävelaskelten sijainnin, diatonisuudesta poikkeamisen tai intervalleilla generoituvien symmetristen peilimoodien perusteella. Alennettujen sävelten on nähty tummentavan ja korotettujen kirkastavan moodien sävyjä. Sointujen luokittelussa on eroteltu funktionaaliset ja modaaliset sointuhajotukset. Erityispiirteitä ovat värisävelten prioriteetit sekä melodisesti inharmoniset, vältettävät ja ei-painotettavat sävelet, joita voitaisiin pitää moodien ja sointujen sisäisinä kategorioina. Modaalisessa hierarkiassa miksolyydinen moodi on konsonoivin ja lokrinen ♭4 eli alt-asteikko dissonoivin. Lokrisen ja sen muunnosten dissonoivuudella on yhteys myös niiden tummuuteen ja niiden sävelten läheisyyteen alapuolisesta perussävelestä. Konsonoivien moodien sävelten vastaava keskimääräinen etäisyys on suurempi. Lähdeasteikkojen moodien sonanssiarvojen keskiarvojen perusteella duuriasteikko on moodeineen kaikkein konsonoivin otoksen neljästä lähdeasteikosta. Toiseksi asettuu jazzmolli eli ylöspäinen melodinen molli moodeineen, ja harmoninen duuri sekä harmoninen molli ovat moodeineen jaetulla kolmannella sijalla. Lisäksi toonikasuhteisen suuren terssin omaavat moodit ovat keskimäärin konsonoivampia kuin moodit, joissa on pieni terssi tai enharmonisesti molemmat terssit suhteessa moodin toonikaan. Metateoreettisen tarkastelun perusteella systemaattisuus on nähty monitieteellisyytenä. Asteikkoteoriaan liittyviä kysymyksiä on lähestytty muun muassa fysikaalisesta, psykologisesta sekä matemaattisesta näkökulmasta. Tämän pohjalta voitaisiin ehdottaa, että systemaattinen päättely asteikkoteoriassa tarkoittaa monitieteellisyyttä ja systemaattinen asteikkoteoria on tämän periaatteen mukaisella metodilla muodostettu systeemi.
...
