Lonkkamurtumasta toipuvien iäkkäiden henkilöiden toimintakykyä tukevien palvelujen käyttö

Abstract

Monet lonkkamurtuman riskitekijöistä, kuten korkea ikä ja heikentynyt liikkumiskyky, ovat myös palvelujen käytön todennäköisyyttä lisääviä tekijöitä. Lonkkamurtuma lisää avuntarvetta entisestään. Aiempien tutkimusten mukaan kotikuntoutuksella voidaan kuitenkin parantaa liikkumis- ja toimintakykyä lonkkamurtuman jälkeen. Näin ollen on syytä olettaa, että kuntoutuksella voidaan vaikuttaa myös palvelujen käyttöön murtuman jälkeen. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, kuinka yleistä on lonkkamurtumasta toipuvien ikääntyneiden henkilöiden toimintakykyä tukevien, epävirallisten (sukulaiset ja tuttavat) ja virallisten (julkinen, yksityinen ja kolmas sektori), palvelujen käyttö. Lisäksi selvitettiin, voidaanko kotikuntoutuksella vaikuttaa lonkkamurtumasta toipuvien palvelujen käyttöön.

Tutkielmassa käytettiin Promoting mobility after hip fracture (ProMo) -tutkimusaineistoa. Tutkittavat olivat lonkkamurtumasta toipuvia, yli 60-vuotiaita ja ennen murtumaa kotona asuneita ja itsenäisesti liikkuneita miehiä ja naisia. Tutkittavat jaettiin alkumittausten jälkeen satunnaisesti interventioryhmään (n=40) ja kontrolliryhmään (n=41). Interventioryhmäläiset osallistuivat vuoden kestäneeseen, yksikölliseen ja progressiiviseen kotikuntoutusohjelmaan, joka sisälsi lihasvoima-, tasapaino- ja kävelyharjoitteita. Kontrolliryhmä noudatti vallitsevaa hoitokäytäntöä. Palvelujen käyttöä mitattiin kyselylomakkeen avulla alkumittauksen yhteydessä sekä kolmen, kuuden ja kahdentoista kuukauden kuluttua alkumittauksesta. Palvelujen käyttöä tarkasteltiin paitsi yksittäisten palveluntarjoajien (esim. puoliso, kotisairaanhoitaja, yksityinen siivouspalvelu) mukaan, myös epäviralliseen ja viralliseen palveluun luokiteltuna. Kuntoutuksen vaikutuksia palvelujen käyttöön analysoitiin General Estimating Equation (GEE) -menetelmän avulla. Tulokset vakioitiin yksin asumisella.

Tutkittavien keski-ikä oli 80 vuotta ja heistä 78 % oli naisia. Tutkittavista 92 % sai apua päivittäisiin toimintoihinsa heti kotiuduttuaan sairaalasta tai terveyskeskuksesta. Vuoden kuluttua 64 % interventio- ja 72 % kontrolliryhmästä saivat ulkopuolista apua arkitoimintoihinsa. Yleisin käytetty palvelumuoto oli epävirallisten ja virallisten palvelujen yhdistelmä. Epävirallisista palveluista yleisin oli lapsilta, lapsenlapsilta ja heidän puolisoiltaan saatu apu, jota sai 66 % tutkittavista. Virallisista palveluista yleisin oli kotisairaanhoitajan palvelu, jota sai 27 % tutkittavista. Kuntoutusinterventiolla ei ollut vaikutusta yleisellä tasolla palvelujen käyttöön. Sen sijaan yksittäisten palveluntarjoajien mukaan tarkasteltuna kuntoutusinterventio näytti vähentävän kotisairaanhoitajan tarjoamien palvelujen käyttöä, vaikka yhdysvaikutustermin merkitsevyys (p=0.089) ei ollut aivan tilastollisesti merkitsevä.

Tutkielman mukaan valtaosa lonkkamurtumasta toipuvista henkilöistä saa ulkopuolista apua murtuman jälkeen. Yksilöllisesti suunniteltu kotikuntoutus saattaa vähentää kotisairaanhoitajan palvelujen käyttöä lonkkamurtuman jälkeen. Aihe vaatii lisätutkimusta suuremmalla aineistolla.

Many hip fracture risk factors, such as higher age and mobility limitations, predict the use of home care services. Hip fracture is also associated with increased need for assistance. However based on past research, home-based rehabilitation improves mobility and reduces functional disability after hip fracture. Hence it can be assumed that home-based rehabilitation may affect also on the use of home care services after hip fracture. The aim of the thesis was to examine the use of informal (friends, relatives) and formal (public, private and third sector) care after hip fracture. Additionally, the purpose was to examine the effects of an individually tailored home-based rehabilitation program on the use of the services.

This thesis used the data of Promoting mobility after hip fracture (ProMo) study. The participants were older than 60 years, community-dwelling men and women recovering from hip fracture. After the baseline measurements they were randomly assigned into intervention (n=40) and control (n=41) groups. The intervention group participated in a year-long individually tailored home-based exercise program that comprised of strengthening exercises for the lower limb muscles, stretching, balance training and functional exercises. Controls had standard care. Home care service use was assessed by a questionnaire at baseline, and 3, 6 and 12 months thereafter. The use of care was examined by single caregivers (e.g. spouse, home nursing, private cleaning service) and by categorizing as informal and formal care. Effects of the intervention were analyzed with generalized estimation equations (GEE). The analysis was controlled for living alone.

Most of the participants were women and the average age was 80 years. 92 % of the participants got help in performing daily living activities right after hospital discharge. After 12 months, 64 % of those in the intervention group and 72 % of those in the control group were still getting help. The most common (39 % of the participants) form of help was to receive both informal and formal care. Children, grandchildren and their spouses were the most common informal caregivers and 66 % of the participants received their help. The most common formal service was home nursing that was used by 27 % of the participants. The home-based rehabilitation had no significant effects on home care service use when it was analyzed on informal and formal care level. When the single caregivers were analyzed the intervention seemed to decrease the use of home nursing. However the effect (p=0.089) was not statistically quite significant.

The findings of this thesis showed that majority of the people recovering from hip fracture get help to their everyday life right after the hospital discharge. Individually tailored home-based rehabilitation may decrease the use of home nursing after hip fracture. In the future, more research is required with larger sample.