Political economy and ecology of water control : dynamics of water policy reform and water justice in Taita Hills, South-Eastern Kenya

Abstract

Kehitysmaissa maalaisyhteisöjen ihmisten vedensaantiin vaikuttavat monet toisiinsa kietoutuneet tekijät: veden kiertokulun ominaisuudet ja veden saatavuus; vesi-infrastruktuurin tekninen, taloudellinen ja hallinnollinen organisoituminen; sekä veden käyttöä ympäröivä sosiaalinen normisto, joka määrittää paitsi virallisia myös epävirallisia veden käyttöön liittyviä oikeuksia ja vastuita.

Nämä historian kulussa muovautuneet vedenhallinnan muodot ovat sidoksissa myös valtion poliittiseen taloustilanteeseen ja sen kehitykseen. Keniassa kansallisen köyhyydenvähentämisstrategian määrittämät (uusliberalistiset) vesisektorin uudistukset, jotka käynnistyivät 2002 vesilain astuttua voimaan, muuttivat sektorin institutionaalisen viitekehyksen ja muun muassa kaupallistivat vedenjakelun.

Tässä tutkimuksessa analysoitiin Kenian vesireformin diskurssien ja käytäntöjen sisältämiä ajattelumalleja sekä niiden käytäntöönpanoa ja vaikutuksia Kaakkois-Keniassa sijaitsevien Taita-vuorten ’vesimaisemassa’ erityisesti oikeudenmukaisuuden näkökulmasta nojaten poliittisen ekonomian ja poliittisen ekologian teoreettisiin viitekehyksiin. Tutkimuksen keskeisenä metodologiana käytettiin etnografista tutkimusotetta. Tutkimusainesto koostui keskeisistä Kenian vesireformiin liittyvistä laeista, säädöksistä ja strategioista; kenttätutkimuksen aikana kerätyistä Taita-vuorten vesimaisemaan liittyvistä historiallisista dokumenteista sekä alueen tärkeimpien vesihallinnosta vastaavien asiantuntijoiden, toimijoiden, paikallisten erityisryhmien ja kotitalouksien kanssa toteutetuista haastatteluista.

Tulokset osoittavat, että uudet vesireformin institutionaaliset järjestelmät ja käytännöt perustuvat uussääntelyn- ja uusinstitutionalistisen talousteorioiden ajattelumalleihin. Näiden ajattelumallien keskeisenä logiikkana on, että paras ja tehokkain hyvinvoinnin (ja tässä tapauksessa veden) jakautuminen saadaan aikaan, kun muutoin kysynnän ja tarjonnan mukaan toimivia (vesi) markkinoita säännellään kilpailun, hinnoittelun ja kysynnän mukaisesti. Toisin sanoen, sääntelyn avulla luodaan oikeudenmukaisesti toimivat markkinat. Oikeudenmukaisuus toteutuu, kun markkinoita korjataan osallistamalla ihmisiä päätöksentekoon sekä kohdentamalla mahdollisia tukia tarkkaan vain niitä oikeasti tarvitseville.

Vaikka vesireformin uudistukset olivat vain osittain välittyneet osaksi paikallisia käytänteitä ja ajattelumalleja, uudistusten oikeudenmukaisuuskäsitykset ja käytänteet vedenjakelun suhteen näyttäytyivät kuitenkin Taita-vuorten vesimaisemassa. Köyhien asukkaiden vedensaanti asukaskeskittymissä oli osittain parantunut vesireformin käytänteiden ja köyhille kohdennettujen erityistoimenpiteiden ansiosta. Vedenjakelun perustaminen marginaalialueille oli kuitenkin edelleen haastaavaa muun muassa siksi, että vesi-infrastruktuurin laajentamista määrittivät ensisijaisesti yksityiset maaoikeudet, yksilöiden tai ryhmien välinen kilpailu pääomasta, alueen alhainen tulotaso sekä kustannustehokkuus. Vaikka lain mukaan juomavedenjakelu kuuluikin julkisen sektorin piiriin ja sen tuli vastata ensisijaisesti ihmisten perustarpeisiin, periaatetta oli vaikeaa toteuttaa käytännössä, sillä uudistukset jättivät huomiotta rakenteelliset seikat, kuten historiasta periytyneet maaoikeuskiistat, sekä alueellisen ja rakenteellisen köyhyyden. Näin ollen varakkaat yksityishenkilöt turvattuine maaoikeuksineen ja pääomineen sekä paikallisryhmät poliittisine kytköksineen säilyttivät käytännössä etuoikeutensa käyttää vesivaroja ja perustaa vedenjakelujärjestelmiä; osittain myös julkisen juomavedenjakelun kehittämisen kustannuksella.

Kehityspolitiikan näkökulmasta tulokset osoittavat, että yksiulotteisiin malleihin perustuvat lakimuutokset ja strategiat eivät riitä vedenjakelun parantamisen kaltaisten laajojen ongelmien ratkaisuiksi, vaan tarvitaan tilaa myös avoimemmalle, kotoperäiselle oppimiselle, jonka on mahdollista muuttaa epäoikeudenmukaisiakin yhteiskunnan rakenteita.

Access to water by rural communities in the developing countries is shaped by various intertwined factors, including physical characteristics of the water cycle i.e. water availability; technical, financial and organizational means of establishing and managing water infrastructures; the social organization around water i.e. the formal and informal regulations and laws regarding water rights and responsibilities thereof. These historically embedded dimensions of water control are further shaped by the political economy of the state and its development. In Kenya, the (neoliberal) water policy reforms embedded in the Poverty Reduction Strategy and launched by the Water Act 2002, have commercialized water services and changed the sector institutional framework. Through a broad theoretical framework of political economy and ecology the study analyzed the styles of reasoning embedded in the discourses and practices of the reform and its translation into the waterscape of Taita Hills, South-East Kenya, including the intended and unintended effects with regard to distribution and participation dimensions of water justice. The study used ethnographic methods and included a document analysis of the key Kenyan water policy reform documents, and an extensive fieldwork during which historical documents on the waterscape of Taita Hills were collected and interviews with households and key actors in water governance were carried out.

The results indicate that the new institutional arrangements and reform styles of reasoning are based in new economics of regulation and neo-institutional economics that programmed the regulation of the water sector in microeconomic terms. The reforms were only partially translated in the Taita Hills with intended and unintended effects regarding distribution of water and participation. While the reform contributed to improved access to water by poorer residents, it did not enable the redistribution of water to most marginalized areas due to its demand based regulation and inadequate consideration of local politics. The wealthy part of the society with private land rights and capital remained thus ‘entitled’ to the local water resources; political patronage remained as means for the local groups to access capital for water development.