Syria from afar : how journalists in Finland and Germany cover the first YouTube war

Abstract

Miten uutisoida kaukaista sotaa, johon on vaikea ellei mahdoton päästä paikan päälle? Miten kertoa sodasta, jonka pääasialliset tietolähteet ovat sodan eri osapuolten media-aktivistit, hallitusta tukevat viestimet ja islamistitaistelijat, jotka kaikki rummuttavat omaa versiotaan tapahtumista? Ja ennen kaikkea: miten niiden esittämät väitteet, jotka usein vielä tulevat sosiaalisen median välityksellä, voi tarkistaa?

Nämä ovat kysymyksiä, jotka ovat tämän tutkielman ytimessä ja myös sen lähtökohta. Syyrian sota on ulkomaantoimittajille valtava haaste. Olin itse 13 vuotta ulkomaantoimittajana Helsingin Sanomissa, ja painin usein sen kanssa, miten voin kertoa Syyrian tapahtumista mahdollisimman luotettavasti. Vuonna 2011 alkaneessa konfliktissa osapuolina ovat karkeasti ottaen Syyrian hallinto ja sitä vastaan taistelevat lukuisat ryhmät, jotka taistelevat myös toisiaan vastaan. Syyrian sodan ja varsinkin äkillisten tapahtumien uutisoinnissa (breaking news) keskeiseen rooliin on noussut sosiaalinen media, esimerkiksi videopalvelu YouTube ja mikroviestipalvelu Twitter. Tietojen ja väitteiden tarkistamisesta on tullut entistäkin tärkeämpää – ja vaikeampaa. Vaikka tämä tutkielma käsittelee ennen kaikkea Syyrian sodan uutisointia Suomessa ja Saksassa, tietojen tarkistamista koskevat asiat ovat laajennettavissa kaikkeen uutisointiin.

Haastattelin Pro gradu -tutkielmaani varten 11 toimittajaa tai ulkomaantoimituksen esimiestä johtavista medioista Suomessa ja Saksassa. Molemmissa maissa haastattelin toimittajan tai esimiehen johtavasta sanomalehdestä (Helsingin Sanomat / Süddeutsche Zeitung), johtavasta yleisradioyhtiöstä (YLE / ZDF) ja johtavasta uutistoimistosta (STT / DPA). Haastattelut olivat puolistrukturoituja.

Monet haastatelluista toimittajista olivat tyytymättömiä siihen, että he ovat olleet varsin riippuvaisia sosiaalisesta mediasta Syyrian sodan uutisoinnissa. Kuten etukäteen oletin, suuri osa haastatelluista ei osannut käyttää olemassaolevia, verkosta löytyviä uusia työkaluja sosiaalisen median käyttäjien tuottamien sisältöjen eli UGC:n tarkistamiseen. Yksikään toimittajista ei ollut haastatteluaikaan (kevät 2014) saanut koulutusta UGC:n tarkistamiseen. Vaikka monet sotaa koskevat väitteet voidaan tarkistaa perinteisin faktantarkistusmenetelmin, uskon, että uudet verkkotyökalut helpottavat ja nopeuttavat sosiaalisesta mediasta saatavien tietojen verifiointia. Toivon, että tutkielma antaa käytännön työkaluja ja ideoita toimituksille siitä, kuinka sosiaalisessa mediassa esitettyjen tietojen tarkistamista voidaan parantaa. Se myös toimii muistutuksena sille, kuinka tärkeää sosiaalisesta mediasta nousevien lähteiden tarkistaminen ylipäätään on.

How can one cover a war with little or no access to it, and when information about it originates from media activists, pro-government media outlets, or Islamist fighters posting their versions of the story on social media platforms? How can that information be verified? These questions are at the heart of this study. The war that they describe is the ongoing conflict in Syria, between the regime and the various groups fighting against it. Issues of verification are crucial, because social media and video-sharing sites have become essential tools for news coverage, especially when that news is breaking. Although this study focuses on Syria as an example, the methods that it explores for verifying user-generated content (UGC) are roughly the same no matter what the subject is. There have been several related studies on the use of social media, such as the use of social media during the Arab Spring, but few have dealt with verifying user-generated content. For this study, I interviewed 11 journalists and editors from leading news organizations in Finland and Germany. In both countries, I included journalists from a leading newspaper (Helsingin Sanomat/Süddeutsche Zeitung), a central news agency (STT/DPA), and the main public broadcasting TV-channel (YLE/ZDF). The interviews were semi-structured. Many of the journalists felt unhappy with the perceived forced dependence on social media in covering Syria. As I expected, most of them lacked knowledge of how to verify UGC with the help of existing online verification tools. None of the journalists had had any training in the verification of UGC. Although verification can often be done with more traditional methods, I believe that online verification tools make the process easier. I hope that this study will provide some useful ideas to media organizations, with regard to improving verification methods, and that it will act as a reminder of how important it is to pay proper attention to the verification of social media content.