Tutkielmassani tarkastelen vammaisten ihmisten vanhemmuuden kokemuksia nykypäivän
Suomessa sekä sitä, miten vammaiset ihmiset, kertoessaan vanhemmuudestaan,
suhteuttavat oman itse kerrotun vanhemmuuden tarinansa ja kulturaalisesti konstruoidun
vanhemmuuden mallitarinan toisiinsa. Vanhemmuuden mallitarinalla tarkoitan tässä
tietyssä ajassa ja kulttuurissa määritellyksi tullutta, kaikkien kulttuurin jäsenten jakamaa käsitystä hyvästä vanhemmuudesta. Vanhemmuuden mallitarinan voi jakaa myös isyyden
ja äitiyden mallitarinoiksi.
Tutkielmani nojaa vammaisuuden sosiaaliskonstruktionistiseen ymmärtämiseen, jolloin vammaisuus konstruoituu muun muassa kulttuurituotteissa, medioissa sekä ammattilaisten
ja maallikkojen puhetavoissa. Toisaalta vammaisuus ymmärretään tässä myös sen materialistis-historiallisen näkökulman kautta, jolloin vammaisuus syntyy ihmisten asenteissa ja sitä ilmennetään esimerkiksi esteettömyysnäkökulman huomiotta jättämisellä. Lisäksi tutkielmassa huomioidaan
elimellisen vamman merkitys yksilölle itselleen.
Aineistona tutkielmassani on kymmenen vammaisen vanhemman haastattelut. Aineisto jakaantuu kunkin haastateltavan kohdalla yhteen elämäkertahaastatteluun ja yhteen vanhemmuusteemahaastatteluun. Haastatteluaineisto on analysoitu narratiivisen analyysin keinoin sekä teemoittelemalla.
Aineistosta muodostui neljä tyyppitarinaa. Keskustarinassa vanhemmuus rinnastuu paljolti
vanhemmuden kulturaaliseen mallitarinaan, kun taas vastatarinassa ilmenee vastaan puhumista vanhemmuudelle kulturaalisesta keskuksesta annettuja määrittelyjä vastaan.
Myös konfliktitarinassa ilmenee vastustusta ulkopuolelta tuleviin
vanhemmuusmäärittelyihin ja pystyvyysoletuksiin, mutta siinä tämä vastakkainasettelu
ilmenee vastatarinaa sanallistetummin. Selviytymistarinassa vanhempi on selvinnyt
elämässään kohtaamistaan koettelemuksista, jotka ovat myös vaikuttaneet vanhemmuuteen, mutta on selviytymisen myötä tullut lähemmäs vanhemmuuden kulttuurista mallitarinaa.
Tutkimustulosten perusteella vammaisten ihmisten vanhemmuuden kokemus on usein
erilainen suhteessa vanhemmuutta ulkopuolelta arvioiviin tai määritteleviin tahoihin,
vaikkakin tässä on vaihtelua. Vanhemmat itse määrittelevät vanhemmuuttaan pääsääntöisesti ”tavalliseksi”, jolloin määritys samaistuu vallalla oleviin vanhemmuuden (äitiyden/isyyden) mallitarinoihin. Vanhemmuudessa joudutaan kuitenkin paikoin puhumaan myös ulkopuolelta määriteltyjä vammaisen vanhemman kategorioita vastaan ja todistamaan kelpoisuuttaan vanhempana eri tavoin kuin ei-vammaisen ihmisen vanhemmuudessa.
...
