Tutkielman tavoitteena oli tarkastella kahta Éric-Emmanuel Schmittin pienoisromaania, Oscar et la dame rose ja L'enfant de Noé, analysoimalla teosten tematiikkaa ja niissä käytettyjä kirjallisia keinoja. Teokset kuuluvat kirjailijan eri uskontoja käsittelevään sarjaan Le cycle de l'invisible.
Johdannossa esittelen kirjailijan käsittelemiä aiheita ja teemoja, joita esiintyy myös tutkimissani teoksissa. Niiden tematiikka nousee päähenkilöiden ahdistavasta todellisuudesta: 10-vuotias Oscar sairastaa leukemiaa ja 7-vuotias juutalainen Joseph pakenee natseja. Oscarin tarina kuvaa pojan kahtatoista viimeistä päivää ennen kuolemaa. Josephin tarinassa kuoleman uhka laajenee koskemaan kokonaista kansaa ja sen kulttuuria, juutalaisuutta. Teosten vakavia teemoja ovat sairaus ja kärsimys, kuolema ja sen pelko sekä hylkäämisen seuraamukset. Myönteisinä vastateemoina toimivat ennen muuta rakkaus ja ystävyys, mutta myös hengellisyys ja sen suoma tuki.
Toisessa osassa analysoin lainausten valossa,
miten em. teemat konkretisoituvat tekstissä. Aluksi tematiikka tuntuu kallistuvan synkkyyteen, mutta teksti paljastaa positiiviset vastateemat. Vanhemmistaan eroon joutuneet pojat löytävät avun. Jumalaan uskova vapaaehtoistyöntekijä Mamie Rose ja Jumala-suhteessaan epäilevä katolinen pappi Pons korvaavat puuttuvat vanhemmat. Syntyy klassinen mestari-oppipoika -suhde, jossa opastus tapahtuu dialektisella kysymys-vastaus -menetelmällä. Dialogeissa käsitellään em. teemoja eli elämän suuria "näkymättömiä" kysymyksiä kuolemasta hengellisyyteen ja Jumalaan. Henkisen kasvun myötä pojat alkavat ymmärtää elämää ja selviävät koettelemuksista. Ateistivanhempien kasvattama Oscar löytää uskon Jumalaan, Joseph taas häilyy juutalaisuuden ja kristinuskon välillä. Jumala ilmestyy molemmille kerran mystisenä kokemuksena. Vanhempien ja lasten rakastava suhde palautuu lopulta ennalleen, ja pojat saavat tukea myös ystävyydestä. Joseph selviää hengissä, mutta tärkeintä ei ole elämän pituus: myös Oscar elää täyden elämän sadunomaisessa rakkaudessaan Peggyyn.
Kolmannessa osassa tutkin teoksissa käytettyjä kirjallisia keinoja. Kirjailija leikkii genreillä: Oscarin kirjeromaani ja Josephin elämäntarina ovat myös mielikuvituksellisia ja humoristisia filosofis-uskonnollisia satuja. Kielelle on tyypillistä rekisterien tarkoituksenmukainen vaihtelu arkisesta runolliseen. Sanastollisesti erottuu sairauteen ja uskontoon liittyvä termistö. Kielenkäytöstä syntyy myös huumori: Josephin lapsellisuus, Oscarin terävät sutkaukset sekä värikkään humoristisiksi kuvatut henkilöhahmot huvittavat kaiken vakavuuden keskellä. Lisäksi Oscar pystyy itseironiaan ja Joseph ystävineen sarkasmiin juutalaiskuvauksessa.
Lopuksi voi todeta, että on mahdollista käsitellä vakavia teemoja, kärsimystä ja ahdistusta, jopa lapsen kuolemaa, yhdistämällä tragiikka komiikkaan ja mielikuvitukseen. Siitä kirjailijaa on myös arvosteltu, vaikka se vetoaa yleisöön. Olisikin kiinnostavaa vertailla näitä eri argumentteja tai analysoida joitakin Schmittin teemoja hänen muussa tuotannossaan laajemmin. Myös kielellisten keinojen tarkempi analyysi tarjoaisi hyvän tutkimuskohteen.
...
