Tutkin tässä työssä kulttuuriperinnön arvottamista museoissa ja arkistoissa. Säilytyspäätöksiä, kuten hankintoja, seulontaa ja poistoja tehdessään museot ja arkistot joutuvat määrittelemään erilaisten aineistojen arvoa, minkä seurauksena tietyistä objekteista ja asiakirjoista tulee osa pysyvästi säilytettävää kulttuuriperintöä. Vertailemalla museoarvon ja arkistollisen arvon muodostumista, arvottamispäätöksiin vaikuttavia tekijöitä sekä arvottamisen kriteerejä, menetelmiä ja eettisiä kysymyksiä pyrin luomaan kokonaisvaltaisen kuvan siitä, miten kulttuuriperinnön arvo muodostuu.
Tutkielman lähdekirjallisuus koostuu arvottamisen teorian kannalta keskeisestä suomalaisesta sekä kansainvälisestä arkistotieteellisestä ja museologisesta kirjallisuudesta. Lisäksi käytän lähteinä erilaisia dokumentteja, jotka valaisevat museoiden ja arkistojen arvottamiskäytäntöjä ja säilytyspäätöksiä. Näitä ovat esimerkiksi museoiden kokoelmapoliittiset ohjelmat ja arvoluokitusmenetelmät sekä arkistojen seul
ontaa koskevat strategiat ja ohjeet. Tärkeitä lähteitä ovat myös ammattilaisten eettiset säännöt, lainsäädäntö ja erilaiset kansainväliset sopimukset.
Työ paljasti sekä eroja että yhtäläisyyksiä museoiden ja arkistojen välillä sen suhteen, mitkä ovat arvottamisen teoreettiset ja käytännölliset lähtökohdat ja millä perusteilla ja kriteereillä arvottamista tehdään. Sekä museot että arkistot nähdään nykyään aktiivisina kulttuuriperinnön muovaajina ja vallankäyttäjinä. Arvottamiseen perustuva suunnitelmallinen aineiston valikointi on välttämätöntä, kun yhteiskuntaa halutaan dokumentoida kattavasti ja moniäänisesti samalla, kun paineet aineistomäärien karsintaan ovat entistä suuremmat. Vaikka menetelmissä on eroja, sekä museoissa että arkistoissa arvottaminen on entistä useammin ilmiölähtöistä ja kohdistuu yksittäisten objektien ja asiakirjojen sijaan laajempiin aihekokonaisuuksiin ja yhteiskunnan ilmiöihin. Silti arvottamista joudutaan edelleen tekemään myös tarkemmalla tasolla pohdittaessa, kuinka hyvin tietyt aineistot dokumentoivat haluttuja ilmiöitä. Keskeiseksi nousee tällöin kaikki aineiston sisältämä tai siihen jollain lailla liittyvä tieto. Objektien ja asiakirjojen todistusvoima, dokumenttiarvo, autenttisuus, tietosisältö ja konteksti pysyvät siksi edelleen tärkeinä arvottamiskriteereinä.
Digitaalisen ja aineettoman kulttuuriperinnön merkityksen kasvaessa on entistä selvempää, että kulttuuriperintö ei ole vain fyysisiä kappaleita, vaan ennen kaikkea tietoa. Yhteiskunnan muistin kannalta sen merkitys, missä muodossa tieto on ja missä instituutiossa sitä säilytetään, vähenee jatkuvasti. Kulttuuriperinnön arvottaminen museoissa ja arkistoissa pohjautuu jo nyt pitkälti samankaltaisille periaatteille, ja myös monet arvottamiseen liittyvät eettiset haasteet ovat yhteisiä koko kulttuuriperintöalalle. Vaikka arvottamisen teoriat ja metodit eivät täysin yhdistyisi, pyrkimykset kokonaisvaltaiseen ja suunnitelmalliseen yhteiskunnan dokumentointiin vaativat entistä laajempaa vuoropuhelua museoiden, arkistojen ja muun kulttuuriperintöalan kesken.
...
