Suomen vanhusten sosiaalipalvelut ovat kokeneet 2000-luvulla monia muutoksia, kuten hyvinvointivaltio kokonaisuudessaan. Keskeinen käännekohta suomalaisen hyvinvointivaltion
historiassa on ollut 1990-luvun lama ja hyvinvointivaltion kriisiksi kutsuttu ajanjakso, jolloin julkisen sektorin sosiaalimenojen kasvu alettiin nähdä valtion edistyksellisyyden sijaan valtion taakkana. Tämä vaikutti sosiaalipolitiikan harjoittamiseen muun muassa siten, että julkinen sektori omaksui yksityisiltä markkinoilta tuttuja toimintatapoja. Lisäksi uusliberalismin ideologia vaikutti sosiaaliturvan markkinoistumiseen. On esitetty myös näkemyksiä, jonka mukaan suomalaiseen vanhuspolitiikkaan ei olisi koskaan vahvasti kuulunut universalismin periaate.
Tämän tutkimuksen tarkoitus on selvittää vanhusten sosiaalipalveluita käsitteleviä diskursseja 2010-luvulla Helsingin Sanomien pääkirjoitusten, kolumnien ja Vieraskynä-tekstien valossa. Tutkimukseen sisältyy kaksi tutkimuskysymystä. Ensimmäinen kysymys kä
sittelee sitä, miten ikäihmisten roolia kuvataan aineistossa. Toinen kysymys selvittää, millaisia merkityksiä erilaisille palveluiden tuottamistavoille annetaan ja miten niitä perustellaan. Tutkimuksen tarkempi aikajänne on marraskuu 2012 – heinäkuu 2013, jolloin vanhuspalvelulaki oli eduskunnassa valmisteltavana. Vanhusten sosiaalipalveluiden puhetapoja tarkastellaan vanhusten roolin kuvaamisen suhteen sekä palveluiden tuotantotavan merkityksellistämisen valossa. Tutkimusmetodina käytetään retorista diskurssianalyysiä, joka kiinnittää huomiota etenkin argumentointiin ja sen keinoihin.
Argumentointia tarkastellaan etenkin sanavalintojen kautta. Tutkimuksessa selvittiin myös,
nousevatko raha ja talous aineistossa hegemonisen diskurssin asemaan. Tutkimus tarkastelee myös saadaanko aineistosta tukea aiemmissa tutkimuksissa esitetyille näkemyksille vanhuspalveluiden liberaalin hyvinvointivaltion diskurssista.
Tutkimuksessa selvisi, että yhden hegemonisen diskurssin sijaan suomalaisessa vanhuspolitiikassa on useita päällekkäisiä diskursseja. Vanhuksia ei juuri merkityksellistetty aktiivisiksi toimijoiksi ja palveluiden käyttäjiksi. Vanhukset esitettiin joko hiljaisina ja passiivisina palveluiden käyttäjinä, ongelmana ennen kaikkea taloudelle tai heiltä vaadittiin enemmän omaa vastuunkantoa. Palveluiden tuotantotapoja merkityksellistettiin kolmesta näkökohdasta käsin. Ensinnäkin palveluiden suunnittelua määrittivät raha ja taloudelliset seikat. Lisäksi niiden suunnittelussa nähtiin valtakamppailuja, jotka hidastivat päätöksentekoa. Kolmanneksi palveluiden suunnittelussa
nähtiin poliittisen tahdon puutetta ja epämääräisyyttä tavoitteissa. Vaikka raha määritti osin runsaastikin toiminnan argumentointia, ei kuitenkaan voida sanoa, että se olisi noussut hegemonisen diskurssin asemaan, vaan keskusteluissa näkyivät myös muut diskurssit.
Uusliberalismin ideologia vaikuttaa kuitenkin vahvasti palveluiden järjestämistä koskeviin
argumentteihin ja se korostaa myös sitä, miksi talous vaikuttaa myös vanhusten kuvailuun.
Vanhusten sivuuttaminen toimijoina ajaa heidät helposti marginaaliseen asemaan yhteiskunnassa.
...
