Kirjoittamisen arkipäiväistäminen Pentti Saarikosken ja Mirkka Rekolan runoudessa

[Johdantoa] Vuonna 1965 käytiin pääosin suomenruotsalaisessa lehdistössä debatti modernismista ja suomalaisesta runoudesta. Debatissa kritisoitiin modernin suomalaisen runouden vanhanaikaisuutta ja kyvyttömyyttä kuvata nykyhetkeä, ja vastakkain asetettiin modernistinen ja niin sanottu epäpuhdas runous (Hollsten 2004, 179). äpuhdas runous on runoilija Pablo Nerudan ohjelmanjulistuksessaan ”Sobre una poesía pureza” (1935) luoma termi, jonka avulla Neruda halusi laajentaa totunnaista ”runon maailmaa”, tuoda sitä lähemmäksi arjen maailmaa ja tehdä runoudesta osallistuvaa inhimillistä toimintaa (Saaritsa 1966, 85). Neruda (2000, 297) kirjoittaa runouden olevan ”[e]päpuhdas kuin vaatekappale, kuin ihmisruumis: ruokatahroja ja häpeällisiä asentoja, ryppyjä, havaintoja, unta ja valvetta, profetioita, vihan- ja rakkaudenjulistuksia, villejä eläimiä, puistatuksia, idyllejä, poliittisia käsityksiä, kieltämisiä, epäilyksiä, väitteitä, rasituksia”. Kotimaisen lyriikan kentällä epäpuhtauden on todettu olevan sidoksissa 1960-luvun kirjallisuuden sanaston laventumiseen ja muodon epäsymmetrisyyteen (Haapala 2007, 286). [Jatkuu, ks. artikkeli]