Tehostetun ja yksilöllisen avokuntoutusohjelman vaikutus lonkkamurtumasta toipuvien iäkkäiden kaatumisen pelkoon

Kaatumiset ovat ikääntyneiden yleisin tapaturmatyyppi. Kaatumisten määrä lisääntyy iän kasvaessa ja toimintakyvyn heikentyessä. Kaatumisten yksi vakavimpia seurauksia on lonkkamurtuma, joka vaikuttaa ikääntyneen elämään heikentäen toimintakykyä ja elämänlaatua. Lonkkamurtuman hoito aiheuttaa myös yhteiskunnalle vuosittain merkittäviä kustannuksia. Lonkkamurtumapotilaat kärsivät tapaturmaisen kaatumisen vuoksi kaatumisen pelosta. Kaatumisen pelosta seuraa usein aktiivisuuden rajoittamista, mikä puolestaan heikentää liikkumiskykyä ja lisää riskiä uusiin kaatumisiin. Tämän pro gradu-tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää yksilöllisen ja tehostetun avokuntoutusohjelman vaikutusta kaatumisen pelkoon yli 60-vuotiailla lonkkamurtumasta toipuvilla miehillä ja naisilla. Tutkimus oli satunnaistettu ja kontrolloitu koe. Tutkittavat olivat Keski-Suomen keskussairaalassa vuosina 2008–2010 lonkkamurtuman takia operoituja, yli 60-vuotiaita, itsenäisesti liikkuvia, Jyväskylän seudulla ja kotona tai ilman yövalvontaa olevassa palvelutalossa asuvia. Alkumittauksiin osallistui 136 tutkittavaa ja poissulkukriteerien jälkeen 81 tutkittavaa satunnaistettiin interventioryhmään (n=40) ja verrokkiryhmään (n=41). Interventioryhmä harjoitteli kotona vuoden ajan tehostetun ja yksilöllisen avokuntoutusohjelman mukaisesti, joka sisälsi voima-, tasapaino- ja liikkuvuusharjoituksia sekä toiminnallisia harjoituksia. Verrokkiryhmä noudatti vallitsevaa hoitokäytäntöä. Kaatumisen pelkoa mitattiin tutkimuksen alussa, 3kk, 6kk ja 12kk kohdalla Activies-spesific Balance Confidence Scale (ABC) -kyselyllä, joka selvittää henkilön tasapainonvarmuutta suoriutua arjen toiminnoista ilman kaatumista tai horjahtamista. Analyysimenetelminä käytettiin Kolmogorov Smirnov- testiä, riippumattomien otosten t-testiä, χ2-testiä ja toistettujen mittausten varianssianalyysia (GLM). Vuoden kestävä yksilöllinen ja tehostettu avokuntoutusohjelma ei vaikuttanut tutkittavien kaatumisen pelkoon tilastollisesti merkitsevästi. Molempien ryhmien ABC-yhteispisteet paranivat ajassa, mutta ero ryhmien välillä ajassa ei ollut tilastollisesti merkitsevä Intention-to-treat-analyysin (p=0.805) eikä protokollan mukaisen analyysin mukaan (p=0.781). Jatkossa tarvitaan lisää erilaisia riittävän suurella tutkimusjoukolla toteutettuja satunnaistettuja ja kontrolloituja kokeita interventioiden vaikutuksesta lonkkamurtumasta toipuvien kaatumisen pelkoon. Mielenkiintoista olisi toteuttaa interventio, jossa olisi fyysisen toimintakyvyn parantamisen lisäksi otettu huomioon myös kaatumisen pelon psykologinen puoli.