Maahanmuuttajakirjallisuudesta siirtolaiskirjallisuudeksi : siirtolaisuuteen liittyvän kirjallisuuden terminologian perusteet ja uudistaminen

Abstract

Nyky-Suomessa maahanmuuttajien ja muiden siirtolaisina itseään pitävien kirjoittama kaunokirjallisuus on varsin vähäistä ja muutenkin marginaalista. Siirtolaisuuteen liittyvän kaunokirjallisuuden määrittely on suomen kielessä vakiintumatonta ja ongelmallista. ”Maahanmuuttajakirjallisuus” ja muut nykyisin yleisesti käytössä olevat termit eivät kuvaa ilmiötä riittävän kattavasti ja tarkasti. Tämän tutkimuksen tavoitteena on analysoida vallitsevaa tilannetta ja siltä pohjalta löytää siirtolaisuuteen liittyvälle kaunokirjallisuudelle sopiva suomenkielinen termi. Siirtolaisuuteen liittyvää kirjallisuutta on vanhastaan kutsuttu ”siirtolaiskirjallisuudeksi”, mutta termi on vakiintunut tarkoittamaan lähinnä 1900-luvun alussa Suomesta muuttaneiden kuvauksia elämästään uudessa kotimaassaan. Tässä työssä ehdotetaan termin ottamista käyttöön uudessa merkityksessä, kuvaamaan uutta, 1990- luvulta alkanutta siirtolaisuuteen liittyvän kirjallisuuden vaihetta. Tutkimuksessa etsitään vastauksia erityisesti kolmeen kysymykseen. Mitä on ”siirtolaiskirjallisuus”? Voidaanko löytää mitään yhteismitallista tapaa määritellä sitä, mikä tekee jostakin kirjasta siirtolaiskirjallisuutta? Tarvitaanko erillistä siirtolaiskirjallisuuden genreä? Termin teoreettisena taustana ovat Edward Saidin postkoloniaalisissa teorioissaan esiintuomat käsitteet ”toiseus” ja ”kaksoisperspektiivi”, joiden pohjana on Michel Foucault’n ”diskurssin” käsite. Lisäksi työn teoreettisena taustana ovat olleet Homi K. Bhabhan ja Avtar Brahin ajatukset ”kolmannesta tilasta”, ”diasporisesta tilasta” ja ”hybridiydestä”. Koska tutkimusalue on laaja ja rajaukseltaan selkiintymätön, tutkimuskohteeksi on valittu luontevin siirtolaiskirjallisuuden ilmaisutapa, siirtolaisromaani. Tutkimuksen pohjaksi on valittu kolmen Euroopan maan, Saksan, Englannin ja Ruotsin siirtolaisuuteen liittyvistä kirjoista kustakin maasta erityiskohteeksi yksi kirjailija ja hänen työnsä. Saksasta Emine Sevgi Özdamarin romaani Die Brücke vom Goldenen Horn, Englannista V.S. Naipaulin The Enigma of Arrival ja Ruotsista Theodor Kallifatideksen Vänner och älskare. Siirtolaiskirjallisuuden määrittelyn perusteena on käytetty kirjoittajaa, lukijaa ja tekstiä (sen kieltä, sisältöä, tyyliä ja erityisesti siirtolaisidentiteettiä). Luokittelevaa, tarkkarajaista määrittelyä on mahdotonta laatia, mutta tyypillisiä piirteitä voidaan löytää. Keskeiseksi määrittelyssä osoittautui siirtolaisidentiteetti, ja siinä olennaista näyttivät olevan käsitteet muutos ja koti-ikävä. Määrittelyn yhteydessä on pohdittu oman genren tarpeellisuutta. Oma genre tuo ilmiölle näkyvyyttä, auttaa löytämään tekstin aiotut piirteet, tulkitsemaan tekstiä ja evaluoimaan sen merkitystä. Toisaalta oma genre voi myös vääristää siirtolaisuuteen liittyvän kirjallisuuden lukemista ja estää sen moniäänisyyden esiinpääsyn. Suomessa siirtolaiskirjallisuuden oma genre voidaan ehkä nähdä hyvänä väliaikaisena määrittelynä, jonka tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomaksi. Suomalaisen yhteiskunnan muuttuessa yhä monikulttuurisemmaksi kaikkeen kirjallisuuteen sisältyy tulevaisuudessa samoja muutoksen teemoja kuin siirtolaiskirjallisuuteenkin.