Parasetamolin vaikutus myeloperoksidaasin toimintaan

Myeloperoksidaasi on neutrofiilien ja monosyyttien entsyymi, joka muuttaa vetyperoksidia bakterisidisiksi yhdisteiksi, kuten hypokloorihapokkeeksi. Myeloperoksidaasia on pidetty neutrofiilien bakterisidiselle toiminnalle elintärkeänä, sillä sen on ajateltu tehostavan neutrofiilien bakteeritappoa merkittävästi. Viimeaikoina on kuitenkin saatu tutkimustuloksia, joiden mukaan veressä vapaana oleva myeloperoksidaasi voisi toimia sairauden aiheuttajana pahentaen muun muassa ateroskleroosin ja nivelreuman oireita. Myeloperoksidaasin tuottamaa hypokloorihapokkeen määrää voidaan mitata epäsuorasti luminolivahvisteisella kemiluminesenssilla. Eristetyn myeloperoksidaasin ja neutrofiilien kykyä tappaa bakteereja on mahdollista tutkia myös suoraan käyttämällä bioluminesoivaa Escherichia coli bakteeria (E.coli -lux), joka sisältää Photorhabdus luminescens bakteerin lusiferaasigeenin. Reaktiosta emittoituva valo on tällöin suoraan verrannollinen reaktiossa olevien E.coli –lux bakteerien määrään. Suosittu kipulääke, parasetamoli, inhiboi myeloperoksidaasin hypokloorihapokkeen tuottoa ja sen on havaittu inhiboivan myös myeloperoksidaasin kemiluminesenssia. Parasetamolin vaikutuksia myeloperoksidaasin bakteeritappoon ei kuitenkaan ole aiemmin tutkittu, eikä parasetamolin vaikutuksia myeloperoksidaasiin ole aiemmin tutkittu mittaamalla kemiluminesenssia yhtäjaksoisesti. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, miten parasetamoli vaikuttaa myeloperoksidaasin kemiluminesenssiin ja bakteeritappoon. Kokeet tehtiin happamassa ja neutraalissa pH:ssa, sillä myeloperoksidaasia on neutrofiilien happamien fagolysosomien lisäksi solun ulkopuolella. Kaikki mittaukset tehtiin luminometrilla. Myeloperoksidaasin tuottamaa hypokloorihapokkeen määrää mitattiin luminolivälitteisenä kemiluminesenssina eri parasetamolipitoisuuksilla. Bakteeritapon reaktioissa tarkkailtiin myeloperoksidaasin tappamien E. coli -lux bakteerien määrää mittaamalla reaktiosta emittoituvaa bakteerien bioluminesenssia eri parasetamolipitoisuuksilla. Parasetamoli kasvatti myeloperoksidaasin kemiluminesenssivastetta jopa kymmenkertaisesti pienillä pitoisuuksilla ensimmäisen 15 minuutin aikana, jonka jälkeen sen vaikutus oli inhiboiva. Tämä havaittiin sekä happamassa että neutraalissa pH:ssa. Aktivaatio ja sitä seuraava inhibitio saavutettiin parasetamolin normaalilla käytöllä saavutettavilla pitoisuuksilla veressä, eli alle 22,5 μg/ml (150 μM) pitoisuuksilla. Aktivaatio ja inhibitio ei ollut yhtä voimakasta bakteeritapon reaktioissa, joissa happamassa pH:ssa parasetamolin vaikutus oli myös heikompaa. Suurimmillaan parasetamolin aiheuttama aktivaatio johti vain noin 10 %:in lisäykseen kuolleiden bakteerien määrässä. Tulosten perusteella parasetamoli vaikuttaa myeloperoksidaasin hypokloorihapokkeen muodostumiseen alle 22,5 μg/ml pitoisuuksilla merkittävästi sekä neutraalissa että happamassa pH:ssa. Lisäksi parasetamoli vaikuttaa myeloperoksidaasiin neutraalissa ja happamassa pH:ssa samalla tavalla sekä yhtä voimakkaasti. Parasetamolipitoisuus 22,5 μg/ml on saavutettavissa, kun lääkeainetta käytetään lääkärin ohjeiden mukaisesti, joten olisi tärkeää selvittää, mikä vaikutus myeloperoksidaasin inhibitiolla ja mahdollisella aktivaatiolla on ihmisen elimistön toiminnalle.