Suomen sotalapsien pieni ikuisuus : lastensiirrot osana Suomen sotien muistoa

Suomen talvi- ja jatkosodan aikana siirrettiin Suomesta noin 80 000 lasta Ruotsiin ja Tanskaan pääasiassa yksityiskoteihin humanitäärisenä apuna. Sotien loputtua alkoi lasten palautusoperaatio, joka ei sujunut ongelmitta. Sotalapset joutuivat sodan jälkeen vaikenemaan siirroista ja vasta 1990-luvulla alkoi Suomeen ilmestyä sotalapsiyhdistyksiä, joissa sotalapset pääsivät vaihtamaan kokemuksiaan muiden kaltaistensa kanssa. Kemiin 1991 perustettu sotalapsiyhdistys oli Suomen ensimmäinen, ja yhdistyksen toimesta paljastettu sotalapsi patsas vuonna 1996 oli ensimmäinen ja huomattavin sotalapsimuistomerkki. Tässä työssä tarkastelen sotalapsipatsaasta käydyn lehtiaineiston kautta, kuinka lastensiirrot halutaan muistaa osana Suomen sotahistoriaa. Tarkoitukseni on selvittää, miten sotalapseuteen liittyvä vaikeneminen selittyi, mikä aiheutti muisteluprosessin alkamisen, ja mitä seurauksia muistelemisella oli. Työni teoriapohjana käytän muistin politiikkaa ja metodina diskurssianalyysiä. Lastensiirtoja ei ole aikaisemmin tutkittu muistin näkökulmasta. Myöskään valtio-opin tai kulttuuripolitiikan tutkimusta ei aiheesta aikaisemmin ole tehty. Työssäni pyrin osoittaman, että sotalapseuden unohduttamisen juuret ovat lähtöisin sodanaikaisesta lastensiirtopropagandasta, jonka tarkoituksena oli säilyttää hyvät Ruotsisuhteet. Sotalasten yksilöinä kokemat muutokset yhdistettynä yhteiskunnan muutoksiin mahdollistivat sotalasten muisteluprosessin alkamisen 1990-luvulla viisikymmentä vuotta siirtojen jälkeen. Kollektiivisen muistin luomiseksi tarvittiin kuitenkin laajempi debatti, jossa eri puheryhmät kamppailivat lastensiirtoihin liittyvistä muistamisen toivoista. Tuossa debatissa käytiin rajankäyntiä siitä, kuka saa kutsua itseään sotalapseksi. Kamppailussa sotalapset pyrkivät muuttamaan hegemonista lastensiirtodiskurssia vastaamaan enemmän heidän omaa totuuttaan siirroista. Hegemonisessa diskurssissa puolestaan pyrittiin viemään sotalapsilta heidän erityisyys, ja siten tehdä loppu heidän pyrkimyksillensä. Aspektipolitiikan anti muistin politiikalle onkin ymmärryksessä siitä, että ilmiön ei tarvitse olla tarkkaan rajattu, ristiriidaton kokonaisuus, ollakseen silti osa yhteisön kollektiivista muistia. Päinvastoin, työni osoittaa, että vasta kamppailu muistamisen tavoista nostatti tarpeeksi suuren liikkeen mediassa, että sotalapseudesta pystyi tulemaan koko yhteisön muistama/muistelema ilmiö.