Solipsismin kritiikki Wittgensteinin myöhäisfilosofiassa

Tässä tutkielmassa käsittelen solipsismin teemaa Ludwig Wittgensteinin myöhäiskauden filosofiassa. Tavoitteena on tarkastella huolellisesti Wittgensteinin solipsismiin liittyviä tekstikokonaisuuksia ja huomautuksia ja selvittää, kuinka näiden kautta hahmottuu moniosainen ja voimakas kritiikki solipsismia vastaan. Esitän, että Wittgensteinin kriittiset argumentit kehittyivät hänen käytyään 1930-luvun alussa ajattelussaan läpi metodologisen solipsismin vaiheen; esitän myös, että Wittgensteinin solipsismin kritiikki pohjautui ”minän” ja ”aistimuksen” käsitteiden kieliopilliseen tarkasteluun; ja että hän tulkitsi metafyysisen solipsismin lähteeksi taipumuksen käyttää tiettyjä käsitteitä irrotettuna varsinaisesta toimintaympäristöstään tavalla, joka johtaa filosofisiin virhepäätelmiin. Sovellan tutkielmassani erityisesti Jaakko Hintikan Wittgenstein-tulkintaa. Kiinnitän myös huomiota Wittgensteinin filosofian erityispiirteisiin ja korostan hänen keskeistä kiinnostustaan välittömään kokemukseen liittyviin filosofisiin ongelmiin, joka tekee solipsismista olennaisen painavan teeman hänen tuotannossaan. Tutkielma sisältää neljä päälukua. Luku 2 käsittelee solipsismia koskevaa keskustelua Sinisessä kirjassa (1933-34), jonka kautta Wittgensteinin solipsismin kritiikin peruselementit tulevat näkyviin. Luku 3 tarkastelee hänen 1930-luvun alun metodologista solipsismiaan ja muutosta, joka tämän jälkeen tapahtui hänen käsityksessään aistimuskielestä. Luku 4 käsittelee ensisijaisesti Wittgensteinin huomautuksia ”minä”- sanan kieliopista ja eräiden myöhempien filosofien (ennen kaikkea G.E.M. Anscomben) näistä johtamia ajatuksia, sekä liittää huomautukset muiden Wittgensteinin myöhäisfilosofian tärkeiden teemojen yhteyteen. Luku 5 keskittyy tekstiin ”Muistiinpanoja luentoihin 'yksityisestä kokemuksesta' ja 'havainnonsisällöistä'” (1934-36), tuoden esiin ambivalentteja piirteitä Wittgensteinin suhteesta solipsismiin sekä hänen ajattelunsa fenomenologisia painotuksia.