Olinhan siellä minäkin - vai olinko? : miten sotamuistoista syntyy fiktiota

Abstract

Pro gradu –tutkielmani käsittelee sotamuistoja ja niiden muuntumista fiktiivisiksi teksteiksi – proosaksi tai lyriikaksi. Kollektiivisen muistin merkitys on keskeinen, kun kokonaista kansaa koskettavasta tapahtumasta, kuten sodasta, luodaan fiktiota. Se, miten saa muistaa ja mitä saa muistaa, vaihtelee yhteiskunnallisen tilanteen mukaan. Tämä vaikuttaa myös kirjallisuuteen ja sen avaamiin näkökulmiin sodasta. Kollektiivisen muistin tehtävä on säilyttää sekä yksilön että yhteisön identiteetti ehjänä. Länsimaisessa ajattelussa on perinteisesti uskottu objektiivisiin totuuksiin, mutta muisteleminen on subjektiivista toimintaa. Ne, joiden muistot ovat poliittisista tai muista syistä hyväksyttäviä, määrittelevät sen hetkisen ns. objektiivisen totuuden., mikä heijastuu myös kaunokirjallisuudessa. Esimerkiksi nyt 2010-luvulla on trendikästä kuvata sotaa viattomien uhrien näkökulmasta. Elämäntarina on sekä yksityinen että julkinen kertomus ja siinä korostetaan usein tiettyjä puolia riippuen kuulijan intresseistä sekä siitä, mitä kertoja pitää ihanteellisena. Romantisoidun elämäkerran rinnalle on syntynyt tapa tarkastella elettyä elämää niin, että siihen ovat vaikuttaneet monet jopa keskenään ristiriidassa olevat pyrkimykset, ei ainoastaan yksi motivoiva tekijä. Sotakokemuksista on kirjoitettu niin runoutta kuin proosaakin ja niistä on laadittu tutkimuksia ja dokumentteja. Hyvää ja lukijoiden hyväksymää sotakirjallisuutta ovat kirjoittaneet sekä rintamamiehet että sellaiset kirjailijat, jotka tuntevat sodan vain muiden kertomuksista. Omakohtaisuus ei kuitenkaan ole aina tae uskottavasta kirjoittajasta tai siitä, että hänen näkemyksensä hyväksyttäisiin edes muiden veteraanikirjailijoiden keskuudessa. Toisaalta jokainen kertomus on arvokas dokumentti yhden ihmisen kokemuksista, vaikkei se saavuttaisikaan kaunokirjallista arvoa. Myös tahallaan tai tahattomasti tiettyyn tendenssiin kallistuvat teokset kertovat ilmestymisaikansa arvomaailmasta. Tutkielmani pohtii myös todellisuuden ja fiktion välistä suhdetta, jonka Väinö Linnan sanoo olevan sama kuin kartan suhde maastoon. Vaikka dokumentoitu tieto on nykyään kaikkien saatavilla, fiktiota lukevalla yleisöllä on edelleen tarve etsiä totuutta kirjallisuuden ja tarinoiden maailmasta, tai ainakin sitä versiota tapahtumista, jonka he voivat itse henkilökohtaisesti hyväksyä.