Perustuslaillinen vastarinta ja kutsuntalakot Oulussa vuosina 1901 - 1904

Tutkielmassa paneudutaan ensimmäisen sortokauden aikaiseen perustuslailliseen Ouluun ja sen lähiseutuun. Sortotoimenpiteet, kuten uusi asevelvollisuuslaki, rikkoivat suomalaisen poliittisen kentän. Suomenmieliset ja ruotsinmieliset jakautuivat uudessa tilanteessa perustuslaillisiin passiivisen vastarinnan kannattajiin sekä vanhasuomalaisiin myöntyvyyslinjan kannattajiin. Perustuslaillisuus sai Oulussa alusta asti vahvan kannatuksen, minkä ilmentyminä toimivat muutamat perustuslailliset poliitikot Mauno Rosendalin ja Pekka Aulinin johdolla. Kannatusta mitataan tutkielmassa asevelvollisuusikäisten lakkoaktiivisuudella. Tutkimusmenetelmä on sisällönanalyysiä ja verkostoanalyysiä. Niiden avulla luodaan hajanaisesta aineistosta yhtenäinen kuva vastarinta organisaatiosta. Lähteinä on kutsunnan toimittamista koskevat asiakirjat: kutsuntaluetteloita, pöytäkirjoja, kirjeitä ja päiväkirjoja. Ne kertovat nuorison kutsuntakäyttäytymisestä. Kansallisarkistossa olevat yksityisarkistot, Eino I. Parmasen kokoelma ja Sortovuosien kutsuntalakkolaisten toimikunnan arkisto, kertovat vastarintaorganisaation perustamisesta ja toiminnasta. Ne sisältävät henkilökohtaisia muistelmia, kirjeenvaihtoa sekä kokouksien pöytäkirjoja. Arkistolähteiden tukena on muistelmia ja kirjallisuutta. Kutsuntalakkoaktiivisuus mitattiin vuosien 1902 - 1904 kutsunnoissa. Niihin piti osallistua jokaisen 21 -vuotta täyttäneen suomalaisen. Kagaali, perustuslaillisen passiivisen vastarinnan organisoinut järjestö, propagoi lakkojen puolesta. Propaganda oli sekä puhuttua että kirjallista. Helsingin keskushallitus piti yhteyttä maaseutukagaaleihin kirjeitse. Kagaali lähetti maaseudulle keväisin työläis- ja ylioppilasagitaattoreita paikallisten agitaattoreiden tueksi. Heidän tehtävänään oli tavoittaa kaikki kansan ryhmät tilattomista tilallisiin ja käsityöläisistä säätyläisiin. Oulun erikoispiirteenä kagaali toimi hyvin itsenäisesti ja aktiivisesti arvostettujen henkilöiden johdolla. Heidän apunaan toimi passiivisen vastarinnan kannattajia kaikissa eri sosiaalisissa ryhmissä lapsista aikuisiin. Lakkoaktiivisuus oli koko maan tilastoilla mitattuna kärkeä vuonna 1902, kun muutamaa paikkakuntaa lukuun ottamatta yksikään asevelvollinen ei osallistunut kutsuntoihin arpaa nostaakseen. Siinä heitä tukivat myös kunnanlautakunnan jäsenet. He jättivät kutsuntaluetteloita tarkistamatta, eivätkä suostuneet vasta kuin sakkojen uhalla valitsemaan kutsuntatoimistoon tarvittavat lisäjäsenet eri kunnissa. Seuraavina vuosina (1903, 1904) lakkoaktiivisuus romahti maan yleiselle tasolle. Siihen vaikutti vanhasuomalainen vasta-agitaatio, pelko rangaistuksista ja Bobrikovin kovempi ote maan virkamiehistä sekä oikeus karkottaa perustuslaillisia vastarintamiehiä maasta. Tätä oikeutta hän käytti Oulussa, kun sieltä karkotettiin lähes kaikki vastarintajohtajat. Passiivisen vastarinnan seurauksena ihmisiä karkotettiin tai pakeni maasta ja osa nöyrtyi anomaan armoa, osa taas taisteli toimia vastaan aktivismilla.