Naisurheilujohtajuuden edistäminen olympialiikkeessä vuosina 2000-2010 : sitoutuminen Brightonin tasa-arvojulistukseen

Abstract

Naisten ja urheilun historia on vaihderikas yli 100 vuotta jatkunut taisteluprosessi, jonka aikana naiset ovat raivanneet tiensä urheilukentille. Kuitenkin vielä 2000-luvulla naisjohtajat ovat harvinainen näky urheilumaailmassa. Naisten aseman kehittäminen urheilussa on ollut 1990-luvun puolivälistä lähtien voimakkaasti esillä kansainvälisessä urheiluliikkeessä.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, kuinka kansainvälinen olympialiike, eli Kansainvälinen Olympiakomitea (KOK) ja kansalliset olympiakomiteat, on sitoutunut toteuttamaan Brightonin julistuksen urheilujohtajuutta koskevaa periaatetta naisjohtajien aseman ja määrän lisääntymisen kannalta sekä millaisia toimenpiteitä ja resursseja tähän työhön on käytetty vuosina 2000–2010.

Brightonin julistus (The Brighton Declaration on Women and Sport) on vuonna 1994 ensimmäisessä kansainvälisessä naisliikuntakonferenssissa hyväksytty urheilun tasa-arvo-julistus. Tämä kymmenenkohtainen julistus on tarkoitettu kaikille organisaatioille tasa-arvotyön kannustimeksi. Yksi julistuksen periaatteista on ”Leadership in Sport”, eli urheilujohtajuus.

KOK allekirjoitti Brightonin julistuksen syyskuussa 1995 ja yhteensä 56 kansallista olympiakomiteaa vuoden 2012 kesäkuuhun mennessä. Vuodesta 1995 lähtien KOK onkin tehnyt aktiivisesti töitä naisten aseman parantamiseksi olympialiikkeessä. KOK on asettanut kansallisille olympiakomiteoille suositukset naisten määristä olympiakomiteoiden hallituksissa. Vuoden 2001 loppuun tavoite oli 10 % ja vuoden 2005 loppuun mennessä 20 %. Vielä vuonna 2010 suuri osa olympiakomiteoista sekä KOK, ei ollut saavuttanut tätä viimeisintä tavoitetta.

Toinen merkittävä keino tasa-arvotyön tukemiseksi ja edistämiseksi on ollut KOK:n Olympic Solidarity -ohjelmat, jonka ”Women and Sport” -osiosta kansalliset olympiakomiteat ovat saaneet tukea omaan tasa-arvotyöhönsä. Rahoitusta on myönnetty erilaisiin naisiin ja urheiluun liittyvien projektien toteuttamiseen sekä naisten osallistumisen mahdollistamiseksi KOK:n järjestämiin kansainvälisiin naisliikuntakonferensseihin.

Tutkimuksen tarkastelujaksolla naisten määrä kansallisten olympiakomiteoiden hallituksissa nousi 17,6 %:n. Vuonna 2004 vastaava luku oli 15,4 %. Tutkimuksen tuloksia tarkastellessa tullaan väistämättä sen huomion eteen, että urheilun miehiset valtaperinteet lepäävät edelleen erittäin vahvasti Euroopassa (14 % hallituksen jäsenistä naisia) sekä KOK:ssa (14,2 %). Tämä käy ilmi tarkasteltaessa maanosittain naisten määrää olympiakomiteoiden hallituksissa.

Tutkimus osoittaa, että vaikka paljon tasa-arvotyötä on tehty, on vielä paljon työtä jäljellä, sillä monen kymmenen vuodenkaan työ ei ole tuonut toivottuja tuloksia naisten määrän lisäämiseksi ja aseman kehittämiseksi kansainvälisessä olympialiikkeessä. Kysymys onkin miehisen valtaperinteen rikkomisesta. Tarvitaan urheilukulttuurin läpäisevää asennemuutosta, jonka seurauksena naisten ja miesten kykyä toimia urheilun päätöksentekoelimissä arvostettaisiin yhtäläisesti kiinnittämättä huomiota heidän sukupuoliinsa.