Kaupunkitila osana nuorten arkea : hengailun tiloja suomalaisessa lähiössä

Abstract

Tämän tutkielman tarkoitus on selvittää, millaisia ovat nuorten hengailupaikat vantaalaisessa Martinlaakson lähiössä. Tehtävänä on tarkastella hengailupaikkojen ominaisuuksia nuorten, asukkaiden ja tilan näkökulmasta. Tutkielma sijoittuu kaupunkitutkimuksen ja maantieteellisen nuoruudentutkimuksen kentälle ja on otteeltaan laadullinen. Tutkielman teoreettinen viitekehys tulee ympäristöpsykologian puolelta ja sen keskeisin käsite on tarjouma (ks. Gibson 1979).

Analyysissa käytetään apuna Marketta Kytän (2003) kehittämään nelikenttää lapsiystävällisistä ympäristöistä. Tutkielman aineiston muodostaa Martinlaakson koulun oppilailla täytetty kyselylomake sekä alueen asukkaiden ja nuorten kanssa tehdyt teemahaastattelut. Analyysimenetelmänä on käytetty teorialähtöistä sisällönanalyysia. Aineisto teemoitellaan ja luokitellaan tarjouman käsitteen teorioiden avulla. Asukkaiden kanssa tehdyissä haastatteluissa ollaan kiinnostuneita erityisesti positiivisista ja negatiivisista tarjoumista, kun taas nuorten kohdalla sosiaalisista ja kulttuurisista tarjoumista. Hengailupaikkoja tarkastellaan funktionaalisten tarjoumien näkökulmasta, sekä pohditaan sitä sijoittuvatko ne rajoitetun, tuetun tai vapaan toiminnan kentille.

Tutkielma osoittaa, että nuorten hengailussa on kyse ensisijaisesti sosiaalisesta toiminnasta, ystävien tapaamisesta ja uusiin ihmisiin tutustumisesta. Hengailupaikkoja valitaan aineiston perusteella sen mukaan, että ne olivat tarpeeksi avoimia halutulle toiminnalle sen lisäksi, että siellä liikkui mahdollisimman paljon muita ihmisiä. Julkiset tilat ovat tutkimustulosten perusteella avoimempia nuorten hengailulle kuin puolijulkiset tilat. Puolijulkiset tila ovat tärkeitä erityisesti kylmällä ja sateisellä säällä, jolloin ulkotiloissa oleskelua ei pidetä miellyttävänä.

Asukkaat kiinnittivät nuorten hengailuun huomiota lähinnä silloin, kun se koettiin häiritsevänä. Siten suurin osa nuorten joutilaasta oleskelusta vaikutti sosiaalisesti hyväksytyltä. Hengailupaikat tunnistettiin yleensä ympäristöjen visuaalisesta epäjärjestyksestä, kuten tageista ja graffiteista, tai juhlivista, humaltuneista tai kovaäänisistä nuorista. Visuaalisen epäjärjestyksen pelättiin olevan uhka myös sosiaaliselle järjestykselle. Sosiaalisesti epäjärjestäytyneeksi miellettyä paikkaa pidettiin pelottavana ja sitä mielellään välteltiin.