| dc.description.abstract | Käsillä oleva julkaisu pohjautuu opetusministeriön vuonna 2001 julkaiseman Opettajankoulutuksen
kehittämisohjelman valtakunnallisen seuranta- ja arviointihankeen
opetushenkilöstön täydennyskoulutusta koskevan osuuden tuloksiin. Hankkeen tarkoituksena
oli arvioida täydennyskoulutuksen tämän hetken tilaa ja kehittämisohjelmassa
mainittujen suositusten toteutumista sekä tarkastella opettajien täydennyskoulutuksessa
tapahtuneita muutoksia seurantajakson aikana. Perusopetusta koskeva osuus raportoidaan
erillisenä julkaisuna.
Opetushenkilöstön täydennyskoulutusta koskeva aineisto kerättiin opettajilta (n
= 2047), rehtoreilta (n = 364) sekä kuntien opetustoimen johdolta (n = 206). Lisäksi
kerättiin haastatteluaineisto (n = 42) opettajien täydennyskoulutuksen eri toimijoilta,
mm. opetusministeriöstä, Opetushallituksesta, lääneiltä, kunnilta sekä koulutuksen
tarjoajilta. Seuranta-aineistona oli Opetushallituksen toteuttaman täydennyskoulutustutkimuksen
aineisto vuodelta 1998.
Seurantajakson aikana opettajien täydennyskoulutukseen osallistuminen on vähentynyt,
vaikka lyhyiden koulutusjaksojen määrä onkin lisääntynyt. Rehtorit olivat saaneet
opettajia enemmän pitkäkestoisempaa koulutusta. Vuoden 2003 alun jälkeen opettajista
11,3 % ja rehtoreista 0,9 % ei ollut saanut lainkaan täydennyskoulutusta. Myös vapaa-ajan käyttö täydennyskoulutukseen on vähentynyt. Täydennyskoulutukseen osallistumiselle
on monia esteitä, kuten koulutuksen saavutettavuus, koulutustarjonnan
sopimattomuus omiin tarpeisiin sekä motivaatio- ja asennekysymykset, joihin kaikkiin
voidaan kuntien ja oppilaitosten toimenpiteillä vaikuttaa. Kunnilla on myös erilaiset
resurssit ja mahdollisuudet suunnitella ja toteuttaa opettajien täydennyskoulutusta.
Tiukentuneen taloudellisen tilanteen myötä alueellisen ja seutukunnallisen yhteistyön
kehittämistä tulisi pikaisesti lisätä, minkä avulla voitaisiin myös opetushenkilöstön
täydennyskoulutukselle luoda uusia mahdollisuuksia. Useat kunnat kaipasivat ulkopuolista
apua pitkäjänteisten kunta- ja koulukohtaisten täydennyskoulutussuunnitelmien
kekoon.
Kaikissa oppilaitosmuodoissa opettajien keskeisimmät täydennyskoulutustarpeet
liittyvät aine- ja alakohtaisen osaamisen kehittämiseen, mutta niiden lisäksi korostuvat
myös erityisopetukseen, monikulttuurisuuteen, erilaisuuden kohtaamiseen, yhteisöllisyyden
kehittämiseen, tieto- ja viestintätekniseen osaamiseen sekä ohjaukseen liittyvät
koulutustarpeet. Kuntien opetustoimen johto piti kaikkia opettajien täydennyskoulutuksen
sisältöalueita tärkeämpinä kuin opettajat itse. Rehtoreiden koulutustarpeissa
korostuivat henkilöstö- ja pedagoginen johtaminen sekä oppilaitoksen kehittäminen.
Näistä kaikista täydennyskoulutuksen tulee huolehtia myös jatkossa.
Oppilaitosmuodoittain tarkasteltuna lukioissa korostuivat tieto- ja viestintätekniikkaan
liittyvät koulutustarpeet, peruskouluissa oppilaan tukemiseen sekä hallinnollisiin
asioihin liittyvät koulutustarpeet, ammatillisissa oppilaitoksissa niin ikään tieto- ja
viestintätekninen koulutus sekä opettajan työn tukemiseen liittyvät asiat ja vapaan
sivistystyön oppilaitoksissa monikulttuurisuuteen liittyvät koulutustarpeet.
Kehittämisohjelmassa mainitut täydennyskoulutussuositukset on pyritty ottamaan
huomioon valtionhallinnon rahoittamaa koulutustarjontaa suunniteltaessa. Ne ovat
osoittautuneet tärkeiksi ohjenuoriksi, joiden toteutumista tulisi edelleenkin edistää.
Monikaan suosituksista ei ole kuitenkaan vielä kovin hyvin käytännössä toteutunut.
Opettajilla ja rehtoreilla samoin kuin kunnan opetustoimen johdolla oli useimmiten
eri näkemys suositusten toteutumisesta. Ainoat väittämät, joissa opettajat katsoivat
suositusten toteutuneen rehtoreita paremmin, liittyivät henkilökohtaisen kehittymissuunnitelman
olemassaoloon sekä siihen, että koulutus liittyi omaan täydennyskoulutussuunnitelmaan,
vaikkakin kokonaisuutta tarkastellen kumpikin näki täydennyskoulutuksen
suunnitelmallisuuden olevan heikohkoa.
Suosituksista parhaiten näyttävät toteutuneen asenteisiin liittyvät väittämät: Niin
opettajat kuin rehtoritkin pitävät tärkeänä ammatillisen osaamisen päivittämistä, ja näkivät
täydennyskoulutuksen merkityksen myös työssä jaksamisen kannalta. Rehtoreiden
näkemyksen mukaan täydennyskoulutuksen liittyminen kiinteästi oppilaitoksen kehittämistyöhön
on toteutunut suhteellisen hyvin, samoin kuin täydennyskoulutuksen painopisteen siirtyminen yksilön kehittämisestä työyhteisön kehittämiseen. Opettajat
eivät katsoneet noiden toteutuneen yhtä hyvin. Opettajat ja rehtorit näkivät opettajien
peruskoulutuksen sisältöjen kattavan hyvin ne tarpeet, jotka opetustyötään aloittava
opettaja kohtaa, sen sijaan opetustoimen johto oli tästä eri mieltä.
Täydennyskoulutuksen ei katsottu riittävästi tukevan opettajan tai rehtorin työtä.
Kaikissa oppilaitosmuodoissa oli rehtoreita, joilta puuttui johtamiskoulutus – koko
rehtoriaineistossa heitä oli 14 %. Myöskään opettajien tasa-arvoisuus täydennyskoulutustarjonnan
osalta ei näytä vielä toteutuneen tarpeeksi hyvin. Täydennyskoulutuksen
järjestäminen yhteistyössä alueen koulutusorganisaatioiden ja ylläpitäjätahojen kesken
on heikohkoa. Näin ollen alueellisen ja seutukunnallisen tai jopa valtakunnallisen yhteistyön
kehittäminen olisi välttämätöntä. Valtakunnallisten uudistusten huomioiminen
täydennyskoulutustarjonnassa on toteutunut rehtoreiden mielestä jossain määrin,
opettajien mielestä ei juurikaan.
Opetushenkilöstön täydennyskoulutuksella on merkittävä asema opettajien ja
rehtoreiden ammatillisen osaamisen päivittämisessä samoin kuin henkilökohtaisen
sekä oman työyhteisön hyvinvoinnin lisäämisessä. Täydennyskoulutuksen tarpeet
vaihtelevat työuran eri vaiheissa, mutta ovat mukana koko sen ajan. Valtionhallinnon
täydennyskoulutussuunnitelmien pohjana tulisikin olla kokonaisvaltainen koulutustarpeiden
kartoitus sekä täydennyskoulutuksen vaikuttavuuden arviointi. Näistä olisi
hyötyä täydennyskoulutuksen tulevien painopistealueiden määrittelyssä.
Opettajuus tulisi nähdä kehittyvän elinikäisen oppimisen mallilla, jolloin työelämään
siirtymisen jälkeen tapahtuu jatkuvaa omaehtoista itsensä, oman työn sekä koko
työyhteisön kehittämistä. Tällöin kouluttautumisen tulisi entistä enemmän pohjautua
kokonaisvaltaisiin, laaja-alaisiin ja pitkäkestoisiin henkilökohtaisiin ja oppilaitoskohtaisiin
kehittymis- ja täydennyskoulutussuunnitelmiin, joiden käyttöönottoa tulisi
aiempaa ponnekkaammin edistää. | fi |
